Talventörröttäjiä

Ihanaa, yöllä oli satanut puuterilumi. Staffit humppailevat pitkin tonttia tutkiskelemassa hajuja ja tunkevat kuonojaan lumeen. Pärske vaan kuuluu kun lumia puhistaan pois ilmanottoaukoista ja kirsujen päällä on kinos kun koira nostaa päänsä lumesta. Sako-kakara on omaksunut Helmin tyylin liikkua ja portailta eteenpäin ainoa askellaji taitaa olla laukka. Hyvin pentu onkin jykevöitynyt. Eikä toisaalta ihmekään, kun se vuorollaan painii jokaisen kolmen muun koiran kanssa. (Valitettavasti Sakolla on sama tyyli kuin Helmillä, jos on kovin kiire niin ei ehdi mennä rappuja pitkin vaan hypätään suoraan porrastasanteelta kukkapenkin ja aidan yli pihalle, ja sitten sata lasissa mäkeen. Tämä tapa täytyy karsia kaiteen voimalla ennenkuin tuo "laskeutumisalusta" muuttuu liukkaaksi.)

Pennulla on suuret suunnitelmat, se on selkeästi ajatellut ihmissyöjän uraa. Tänä aamuna ekojen pissitysten jälkeen könysin vielä vuoteeseen hetkeksi, vain havahtuakseni siihen että Sako on poukkoillut viereeni. Arkipäivän farssimme alkoi sillä että olin ensin niin otettu kun penikka hieman imeskeli siilitukkaani mutta ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen kun tuo "pieni" piraija alkoi sovitella piikkihampaisia leukojaan otsalohkoni ympärille. :D

Tällaista meillä, lunta maassa ja järjet jäässä kuten kaikesta ylläolevastakin voi päätellä. Lenkkimme varressa on julmetun houkuttavasti jäätynyt ojanpätkä. Kaikesta päätellen ojassa oli alunperin enemmänkin vettä, mutta nyt se pintariite on jäätyneenä kalvona roikkumassa kuin riippusilta sieltä ojanpenkoista. Minulla on ollut lähes vastustamaton mieliteko mennä räksäyttelemään jää rikki niinkuin pikkulapsi, mutta olen toistaiseksi malttanut ja arvellut että hienosta jääkoristeesta on ohikulkijoille enemmän iloa noin.

Täällä sivummalla asuessa ehtii katsella kävellessään ympärilleenkin. Toista se oli eilen Helsingissä käydessäni. Jotenkin se ihmisten hoppu tarttuu, sitä vaan syöksähtelin minäkin paikasta toiseen kuin kofeiinikoukussa oleva kärpänen vaikka olisi ollut aikaa katsella upeita vanhoja taloja taiteellisine julkisivuineen. Tuo vanha arkkitehtuuri onkin Helsingissä ainoa asia mistä todella pidän. Joku aurinkoinen sunnuntai kun pakkasta on vähintään -40 astetta ja toppajupitkin visusti sisätiloissa siemailemassa rommitotejaan, menen kyllä ihailemaan noita taloja kaikessa rauhassa kaakaotermoksineni.

Silti tuota edellämainittua kulttuurielämystä enemmän lämmitti mieltä kun ajoin pihatiellemme. Täysin konstailematon punainen tupa katsoi vastaan keittiön valojen kutsuessa teenkeittoon. Armas mieheni oli laittanut takkaan tulet ja sohva oli täynnä raukean unisia lämmitteleviä koiria. Etenkin staffien pörröinen talvikarva vaati vanutusta ja naaman painamista pehmoiseen kaulaan. Jopa ei-niin-pehmoinen Sako oli urvahtanut idolinsa Rontin kylkeen ja lakannut vainoamasta suurta raidallista esikuvaansa päivänokosten ajaksi. Onneksi sohvamme on tilava ja aina on tilaa parille kahdella jalalla kulkevalle villasukkakansalaiselle. Kiva kun voi aloittaa ja päättää julistuksensa samaan sanaan. Ihanaa.