Piikittelyä

Sako-kakara kävi eilen toisilla rokotuksillaan. Samalla opettelimme autollakulkua niin että pentu matkustaa "sikaosastossa", eli farkkuautomme takaosaan laitetussa isossa häkissä. Tähän astihan pentu on ollut niin pieni että on totuttelun (ja halimisen) nimissä matkustanut sylissäni apukuskin paikalla. Nyt kuitenkin tutoriksi otettiin Sakon suuresti ihannoima Rontti joka on tottunut matkustaja ja tykkää autoilusta. Sinne vaan kaverukset häkkiin ja menoksi. Rontista olikin hyötyä, sen suorastaan umpimielisen rauhallinen läsnäolo selkeästi rauhoitti pentua. Sylissähän se on matkustanut kuorsaten, mutta häkki (johon se on totutettu jo aiemmin) selvästikin rajoitti "hänen" ajosuoritustaan. Äänekäs koilotus kuului häkistä Rontin istuessa stoalaisen rauhallisesti neidin seurana. Selkeästi pentua ei häkki häirinnyt vaan se että se oltiin törkeästi erotettu meistä, kunhan seisoi ja protestoi jodlaamalla. Välillä kun katsoin taakse, näin Sakon mutustelemassa Rontin korvaa rakastuneen näköisenä tai muuten vain lipomassa idolinsa suupieliä, silmiä, korvia... selkeästi isoveikan vaikutus matkustusmukavuuteen oli positiivinen. Vaan eipä tuo kauaa ottanut seuhtominen takakontissa. Matka oli sen verran pitkä että ehdin moneen kertaan kehua hiljaa olosta ja aikaa myöten napero simahtikin häkkiin. Häkin pohjalta valpastuttiin seuraavan kerran vasta moottoritieltä poistuttaessa ja matkanopeuden hidastuessa. Mutta äärimmäisen hienosti tyttö kuitenkin homman otti, lähteissä jo puoliksi hyppäsi itse häkin suuntaan.

Mutta on tuo staffeihin tottuneellekin melkoinen satakieli dobermannikin. Montaakaan haukkua emme ole vielä kuulleet mutta kaiken muunlaisia ääniä onkin sitten varsinainen kokoelma. Ensinnä mainitaan yliäänipiipitys, todella huikean kuuloinen "melkein-vinku". Sen jälkeen tulee varmaan se semmoinen säröinen kurkkulaulu-ujellus, kaksiääninen ulvonta. Kolmantena on jurputus, murinaölinä joka enteilee sitä että koira on tyytymässä kohtaloonsa kun ei saa huomiota, ja unikin alkaa painaa koska usein tätä ääntä kuuluu uni-kopista jossa olo ei lopultakaan muodon vuoksi protestoivalle koiralle ylitsepääsemättömältä vaikuta. ;) Uni-koppia käytetään että pentu oppii pyytämään ulos jos sillä tulee yöllä hätä, ja näin nopeutetaan sisäsiisteysopetusta.

Rokotukset puolestaan menivät Sakolta aivan totaalisen ohi. Tällä rokotuskäynnillä neidin täytyi vahtia sekä Ronttia että pentua äimistelemään tullutta Helmin kasvattajaa joka olikin Sakon mielestä aivan ihastuttava tuttavuus. Luottolääkärimme Elias sai kaikessa rauhassa pistellä piikit nahkaan, Sako ei todella edes noteerannut toimenpidettä tehdessään innokkaasti tuttavuutta Irmelin kanssa. Rontti, jolla on ollut muutamia "kynnenhalkeamisonnettomuuksia" sensijaan piiloutui Irmelin taakse ja katseli sieltä Eliasta kuin varkain. "Tuolla se ukko taas on, eiköhän kohta lyödä äly ämpäriin ja kun herään on taas tuppo jalassa ja antibioottikuuri päällä". Ja kaikista noista kivuliaistakin käynneistämme huolimatta Rontti (ja muutkin koiramme) vetävät hihnat pinkeinä edeltä kun sanotaan että "mennään eläinlääkärille". Tällä kertaa käyntimme oli kuitenkin suoranainen lottovoitto Rontille. Ei rokotuksia, ei rauhoituksia, ei tarvinnut edes pöydälle nousta! Irmeliltä sai namia ja sen rohkaisemana täytyi Rontin mennä jo Eliastakin tervehtimään, josko haudattaisiin sterilointiaineet, inhat pihdit ja menneet? Tämä jos joku vakuuttaa minut siitä että staffi todella on ihmisrakkaista ihmisrakkain otus, se haluaa aina uskoa siihen ettei ihminen sitä tahallaan satuta, ja kaikkien kanssa voidaan olla kavereita.

Samalla tuli nähtyä pitkästä aikaa myös Helmin puolisisko Fina josta onkin kehkeytynyt varsinainen kaunotar. Sievä ja sopusuhtainen tyttö kertakaikkiaan, olin aivan ihastunut. Myös Irmelin ja nuoren Finan hienot näytöt agilityradoilta antavat vetoapua Helmin kanssa harjoittelulle. Onhan Irmelillä kuitenkin pitkät perinteet agilityharrastajana ja Helmissäkin potentiaalia Irmelin kasvatustyön tuloksena vaikka mihin. Meillähän edistyminen on totaalisesti minun kykyjeni raivostuttavan hitaasta kehittymisestä kiinni. Kuten harjoituksissa joudun usein toteamaan, koira on oikein kehityskelpoinen ja hyvä, ohjaaja vain pitäisi vaihtaa. Noh, ei muuta kuin kuono pystyyn ja vastatuuleen, taatusti olemme antaneet yleisöllemme koko rahan edestä hupia niin harjoituksissa kuin kilpailuissakin. Tuloksen saaminen oli askel numero 1 joka saavutettiin, nyt nostetaan rimaa ja aletaan metsästää niitä nollia!

Talventörröttäjiä

Ihanaa, yöllä oli satanut puuterilumi. Staffit humppailevat pitkin tonttia tutkiskelemassa hajuja ja tunkevat kuonojaan lumeen. Pärske vaan kuuluu kun lumia puhistaan pois ilmanottoaukoista ja kirsujen päällä on kinos kun koira nostaa päänsä lumesta. Sako-kakara on omaksunut Helmin tyylin liikkua ja portailta eteenpäin ainoa askellaji taitaa olla laukka. Hyvin pentu onkin jykevöitynyt. Eikä toisaalta ihmekään, kun se vuorollaan painii jokaisen kolmen muun koiran kanssa. (Valitettavasti Sakolla on sama tyyli kuin Helmillä, jos on kovin kiire niin ei ehdi mennä rappuja pitkin vaan hypätään suoraan porrastasanteelta kukkapenkin ja aidan yli pihalle, ja sitten sata lasissa mäkeen. Tämä tapa täytyy karsia kaiteen voimalla ennenkuin tuo "laskeutumisalusta" muuttuu liukkaaksi.)

Pennulla on suuret suunnitelmat, se on selkeästi ajatellut ihmissyöjän uraa. Tänä aamuna ekojen pissitysten jälkeen könysin vielä vuoteeseen hetkeksi, vain havahtuakseni siihen että Sako on poukkoillut viereeni. Arkipäivän farssimme alkoi sillä että olin ensin niin otettu kun penikka hieman imeskeli siilitukkaani mutta ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen kun tuo "pieni" piraija alkoi sovitella piikkihampaisia leukojaan otsalohkoni ympärille. :D

Tällaista meillä, lunta maassa ja järjet jäässä kuten kaikesta ylläolevastakin voi päätellä. Lenkkimme varressa on julmetun houkuttavasti jäätynyt ojanpätkä. Kaikesta päätellen ojassa oli alunperin enemmänkin vettä, mutta nyt se pintariite on jäätyneenä kalvona roikkumassa kuin riippusilta sieltä ojanpenkoista. Minulla on ollut lähes vastustamaton mieliteko mennä räksäyttelemään jää rikki niinkuin pikkulapsi, mutta olen toistaiseksi malttanut ja arvellut että hienosta jääkoristeesta on ohikulkijoille enemmän iloa noin.

Täällä sivummalla asuessa ehtii katsella kävellessään ympärilleenkin. Toista se oli eilen Helsingissä käydessäni. Jotenkin se ihmisten hoppu tarttuu, sitä vaan syöksähtelin minäkin paikasta toiseen kuin kofeiinikoukussa oleva kärpänen vaikka olisi ollut aikaa katsella upeita vanhoja taloja taiteellisine julkisivuineen. Tuo vanha arkkitehtuuri onkin Helsingissä ainoa asia mistä todella pidän. Joku aurinkoinen sunnuntai kun pakkasta on vähintään -40 astetta ja toppajupitkin visusti sisätiloissa siemailemassa rommitotejaan, menen kyllä ihailemaan noita taloja kaikessa rauhassa kaakaotermoksineni.

Silti tuota edellämainittua kulttuurielämystä enemmän lämmitti mieltä kun ajoin pihatiellemme. Täysin konstailematon punainen tupa katsoi vastaan keittiön valojen kutsuessa teenkeittoon. Armas mieheni oli laittanut takkaan tulet ja sohva oli täynnä raukean unisia lämmitteleviä koiria. Etenkin staffien pörröinen talvikarva vaati vanutusta ja naaman painamista pehmoiseen kaulaan. Jopa ei-niin-pehmoinen Sako oli urvahtanut idolinsa Rontin kylkeen ja lakannut vainoamasta suurta raidallista esikuvaansa päivänokosten ajaksi. Onneksi sohvamme on tilava ja aina on tilaa parille kahdella jalalla kulkevalle villasukkakansalaiselle. Kiva kun voi aloittaa ja päättää julistuksensa samaan sanaan. Ihanaa.

Poikkeuksellista solidaarisuutta

Sako osoitti tänä aamuna poikkeuksellista lähimmäisenrakkautta, jonka arvelen sittenkin olevan vain kulissi kierolle suunnitelmalle. Pennulla on vielä aivan tolkuttoman pienet maitohampaat joilla ei suurta tuhoa vuotaluihin tee (muihin pehmeämpiin esineisiin tekee kyllä, mainittakoon esimerkkinä vaikkapa tuliterät kumisaappaat joista toinen pisteltiin seulaksi ennenkuin ehdin niitä kertaakaan käyttää...). Sako kuitenkin ehti nappaamaan vuotarenkulan suuhunsa, mutta hyvin pian se meni työntämään sitä Helmin kitaan. Helmi istui silmät ymmyrkäisenä tuolissa ja otti sitten luun vastaan. Sako sai Helmin paikan nojatuolista ja Helmi hyppäsi alas syömään luuta. Hetken päästä minulla vasta välähti että pentu pentele tekee tasan samaa kuin Ego kääpiöpinseri. Se pistää isommat jäystämään vuodat pehmeämmiksi ja sen jälkeen odottaa saavansa aarteen takaisin muokattuna. Pitää varmaan näyttää nassikalle koirakirjasta että siitä todella isona kasvaa suuri ja mahtava dobermanni eikä kittana ja katala kääpiöpinseri. Egon tapoihin kun kuuluu a) istua korppikotkana vahtimassa staffien luunsyöntiä ja pölliä salamannopeasti vuodanjämä kun niiden ote heltiää sekunniksikin. ja b) olenpa nähnyt sen työntävän oman vielä syömättömän luun Rontin etujalkojen väliin sen syömän luun viereen kuin kysyen "Sä saisit näin paljon isomman vaihtarina jos mä saan ton sun luun?". Ja tämä systeemi toimii.