Matkamme sijoittui kesäkuun alkuun (6.-13-6.) jolloin paikka oli kuin talviunesta heräilevä karhu, verkkainen ja hieman hajamielisen tuntuinen. Paikkoja kunnostettiin, kauppoja availtiin hiljaksiin, eivätkä rantakadut vielä pullistelleet turisteista. Kävelykatua hallitsi yksiselitteisesti erään kauppiaan koira, pieni ja järkähtämätön otus joka oli sitä mieltä että ihmisillä on väistövelvollisuus. Se saattoi istua omatoimisesti ravintolassa napittamassa ruokailijoita täkyjen toivossa ja liukesi sitten kuin rasvattu salama kuullessaan omistajansa vihellyksen.
Henkilökohtainen tavoitteeni matkalle oli saada tuorepuristettua appelsiinimehua ja katsella merta, kaikki muu mukaanlukien lettukestit (tai Lassen tapauksessa vohveli-) olivat bonusta.
Seurueessa siis anoppini Christina, isäni, Lasse, minä ja äitini. Tällä porukalla seikkailimme yhdessä ja erikseen viikon verran kokoontuen välillä vertailemaan kokemuksiamme sekä tietenkin syömään. Välimeren rannoilla aloitteleva kasvissyöjäkin luopui hankkeestaan hetkeksi ja tilaili souvlakin toisensa jälkeen. Ai että! Pakko on tosin myöntää että addiktio yksinkertaiseen tomaatti-kurkku-sipuli-"salaattiin" syttyi myös.
Alkuviikosta sää oli epävakainen, pilvinen ja sadekuuroilla höystetty. Se sopi erityisesti minulle ja Lasselle jotka kärvähdämme herkästi. Kun keli oli kohdallaan, olikin sitten ihanaa. Yksi tavoitteistamme oli istua rannalla (varjossa) lukemassa kirjoja ja drinkkejä siemailemassa, sekin tuli tehtyä. Rantavedessä seisoksiessa pikkuiset kalat tulivat kutittelemaan ja vesi kimmelsi kirkkaana.
Hotellihuoneistamme oli näkymät joko merelle tai kävelykadulle. Hotellintätien lempeästi kutsuman nuorenparin -siis minun ja Lassen- huoneesta oli näkymä merelle, ja istuinkin paljon myös parvekkeella seurailemassa aamuisin heräävää rantakatua kahviloineen. Parina iltana nähtiin myös hienot auringonlaskut kun pilvipeite rakoili.
Hyvien tapojen mukaan jätimme siivoojalle tippiä ja kiitimme viestillä hyvästä työstä. Vastavuoroisesti hän hukutti meidät sieviin saippuapaloihin ja oli jättänyt vastaviestinkin. Hotelli ylipäätään oli kaunis, siisti ja henkilökunta mukavaa. Saari ei ole mikään suuri turistisaari kuten esim. Kreeta, joten kaikki oli liikuttavan kotikutoista. Suurin osa turistikohteiden raivostuttavista "sisäänheittäjistä" puuttui, kielitaitoakaan ei välttämättä löytynyt, mutta ihan ehta yrittäminen ja parhaansa tekeminen kyllä teki vaikutuksen. Saarella oli myös ulkomaista työvoimaa, mm. teoksiaan myyvä kroatialainen taiteilija/matkamuistokauppias sekä romanialaiset tarjoilijanuorukaiset joista jälkimmäisenä mainitut kertoivat tulleensa saarelle töihin rennomman ilmapiirin vuoksi.
"Huuhkajat" kävivät saarikierroksella, ja anoppi innosti minut ja Lassen lähtemään hänen seurakseen lisäretkelle Panagiaan. Panagia on pikkuinen kylä jonka läpi kulkee vuorilta syöksyvä lähdevesi joka on oivasti johdettu uomiin, syvänteisiin ja erilaisiin kouruihin. Vesi muodostaakin kylään aivan erityisen äänimaiseman ja omia mikroilmastoja virratessaan eri puolilla kylää kohti merta joko suoraan tai mutkan kautta. Vesi on kirkasta ja täysin juomakelpoista (reipas isäni teki työtä käskettyä ja maistoi, hyvää kuulemma oli). Jotain taikaakin paikassa kyllä oli: Vierailimme paikallisella hautausmaalla ja pikavilkaisu osoitti että samaan kuvaan sai herkästi liudan yli ysikymppisiä ja yhden reilu satavuotiaanakin pilven reunalle poistuneen. Tarina kertoo, että kuvan sillalla suudelleen parin lempi olisi ikuista laatua. Isäni ja äitini eivät jättäneet mitään sattuman varaan omalla reissullaan tuonne (he ovat olleet naimisissa vuodesta -66), ja myös Lassen kanssa tuli "tehtyä taiat" joskin kuuleman mukaan seudun jäppiset ymmärtävät kyllä oivasti kohteen merkityksen treffipaikkana kepeämminkin aikein. :D
Panagian kadulta otin myös tämän kuvan riemastuttuani tuosta hauskasta ideasta ja väri-iloittelusta. Lähiasuntojen ikkunaluukut olivat puunväriset joten tuo sisääntulo oli kuin leikkisä huutomerkki siellä keskellä.
Iloittelusta puheenollen tulee mieleen nuo jo aiemmin mainitut "lettukestit". Rantakadun kahvilasta sai mahtavia täytettyjä lettuja. Tässä kuvassa juhlakalu (taaempi siis, etummainen sitten vasta 13.9.) anopin sanojen mukaan nakotti hupaisasti sohvan reunalla ja äitikin väitti saaneensa jonkinlaiset lasten aterimet ja/tai leikkelehaarukan aterimikseen. Se tässä paikassa olikin niin mukavaa, ettei mikään ollut niin justiinsa. Suihku ei pysynyt pidikkeessään, koska pidikekään ei pysynyt seinässä. Kerran sain väärän ruuan, mutta ei sekään haitannut vaan feta hävisi saviruukusta ihan yhtä lailla. Autoilijoilla oli aivan omanlaisensa tapa viestiä, oli ohitustööttäys, moikkaustööttäys ja miljoona muuta ystävällismielistä joustavaa ilmaisutapaa. Parkkipaikka oli se mihin auto sattui pysähtymään ja Panagia on ainut paikka maailmassa missä olen nähnyt että auton voi efektiivisesti jättää keskelle risteystä eikä se ole kenenkään tiellä. Kuljettajarouva kävi kaupassa, hakemassa lapsensa koulusta, ostamassa kaikille jädet jne. ennen kuin he jatkoivat matkaansa. Liikenne oli (toki tuon hiljaisuuden huomioon ottaen) verkkaista ja joustavaa, jalankulkijoilla ei ollut kiirettä ylittää tietä tai mennä reunaan autojen edestä. Autoilijat väistivät sulavasti pyöräilijät, koirat, kissat ja linnutkin tekemättä asiasta numeroa. Tietenkin liikennemäärien kasvaessa varmaan alkaa tulla kaikenlaista säätämistä (eivätkä kulkuvälineet kyllä täysin kolhuttomia olleet), mutta tuolla hetkellä liikennekulttuuri oli ihanan leppoisa verraten kotimaahan.
Viimeisenä aamuna teimme Lassen kanssa pienen kävelyretken joka muuttuikin elämykseksi. Aiemmilla reissuillamme olimme nähneet suureksi riemuksemme mm. kanoja jotka olivat niin uteliaita että ne lähtivät hupaisasti ponnahtelemaan meitä kohti minkä jaloistaan pääsivät. Oikein harmitti ettei ollut leipää tai muuta herkkua jota olisi niille voinut nakata portin yli. Lisäksi olimme bonganneet lampaita ja aaseja jotka nuokkuivat tulevaan kuumaan päivään valmistautuen varjossa elämäänsä tyytyväisen näköisinä. Oma kohokohtani taisi olla makean veden uomasta bongaamani neidonkorennot ja jotkin isommat sudenkorennot. Anopin matkan huippu taas taisi olla catalpapuiden näkeminen luontaisessa ympäristössään. Hänellä kasvaa kyseinen kasvi parvekkeella, joskin kuulemma taimi on huomattavan pieni verraten saaren yksilöihin joiden lehdet olivat aivan valtavia. Takaisin asiaan. Kylästä lähti polku jota seurailimme ylemmäs kukkulalle. Näkymät olivat huikeita. Tässä kuvassa muuan rouva oli selvästi paratiisissa. Ranta oli vähän sivummalla ja hän taisi olla ainoa uimari nauttimassa merestä ylhäisessä yksinäisyydessään, hellehattu päässä.
Katsomon toiselta laidalta lähti sitten virallinen reitti kohti kaupunkia, leveät portaat ja katulamput joiden valossa sitten joskus tulevaisuudessa turistit pääsevät vaeltamaan kohti teatteria ja uusia näytöksiä. Kohtasimme paluumatkallamme toisen kylän hallitsijoista. Tämän kaverin valtakuntaa oli rantakatu. Näimme sen makoilemassa milloin missäkin tai jolkottelemassa omia teitään. "Kylän koirat" olivat hauskoja tapauksia (Panagiassa "kyläpäällikkö" oli valkoinen vähän snautseria muistuttava hymynaamaeläin), ne tuntuivat nauttivan ihmisten seurasta vaikka eivät tuppautuneetkaan rapsutettaviksi. Ne saattoivat lähteä hetkeksi kenen tahansa matkaan kuin kanssakulkijoiksi, kunnes joku toinen asia houkutti niitä enemmän. Tämä koira oli liittynyt jonkun toisen pariskunnan kintereille, mutta nähtyään meidät se tuli heiluttamaan häntäänsä ja tervehtimään. Muitta mutkitta se myös tassutteli mukanamme takaisin kaupunkia kohti toveruutta sanattomasti viestien, ja rantakadun tuntumassa se vilkaisi meitä viimeisen kerran humputellen sitten tiehensä.
Kirkkaan rantaveden ikävääni kotimaassa lievitti hunnilauman yli äyräiden tuleva vastaanotto mennessämme noutamaan ne hoitolasta. Koirat olivat hyväntuulisia ja tyytyväisiä hoitoonsa. En olisi uskonut että Audi TT:hen mahtuu 7 koiraa ja kaksi ihmistä (olimme vieneet jengin kahdessa erässä hoitolaan), mutta muitta mutkitta koko lauma pakkautui niille osoitetuille paikoille ja matkasimme yhdessä kotiin. Mendo oli matkamme aikana maalannut talomme loppuun joten palasimme vihreään taloon aloittaaksemme kesän vieton omalla porukalla. Voi että miten hieno reissu! Suurkiitos myös Hannelelle hunnilauman lomahoidosta, ilman häntä tämä reissu tuskin olisi ollut mahdollinen.
