Huisin hieno viikonloppu!

Matkasimme viime viikonloppuna Huisin kanssa "emäntä-teinikoira"-laatuaikareissulle Mustialaan jossa nyt sattumoisin pidettiin samaan aikaan Whippetien kesäerikoisnäyttely sekä Open Show. Menomatkalla jouduin riitoihin navigaattorin kanssa joka kuljetti minut erinomaisen idyllisen ja kauniin Saaren kansallispuiston halki. Emäntää tämä kiertävä näköalareitti ei haitannut mutta autopahoinvoiva Huisi ei arvostanut mutkittelevaa tietä.

Perillä tapasimme loput Bonnywapit-tiimistä jossa oli lähes kaikki Huisin sisarukset ja ilahduttava määrä muita sukulaiskoiruuksia. (Ja varmaan toistasataa toinen toistaan kauniimpaa whippetiä wanhasta waarista pieneen pentuun). Niin paljon oli koiramaista silmäniloa etten tiennyt mistä kohtaa aloittaa kuvaaminen, joten koirat jäivät omassa kamerassani sivuosaan luottaessani siihen että kasvattajan kameran suljin käy tiuhaan. (En pettynyt). Kasvattaja oli myös viritellyt ison näyttelyteltan ja varmaan olohuoneeni kokoisen aitauksen koirille joten niillä oli varsinaiset budoaariolosuhteet loikoa toistensa seurassa. Olikin ihanaa katsella miten kaikki puikkonokat tulivat hienosti keskenään toimeen ja selvästi viihtyivät toistensa lähellä kuin kuulumisia vaihdellen. Kun itsellä alkoi jo olla kuuma, huomasin Huisin maata pötköttävän siinä pienessä läntissä aitausta mihin aurinko vielä otti, todellinen aavikkokettu siis. :)

Näyttelykehien välillä ja päivän päätteeksi kävelytimme koiria äärettömän kauniissa Mustialan maatalousoppilaitoksen maisemassa. Järvi näytti kuumana päivänä niin houkuttelevalta että ihan harmitti kotiin jääneet uikkarit.

Pellot olivat jo hienosti oraalla.

Sisäänajotietä reunustivat vanhat puut. Klikkaa kuva suuremmaksi niin huomaat miten mm. oikeanpuoleista puuta on vahvistettu betonilla. Aika hurjan näköistä.

Ha-looo...-loo...-looo...! Puista suuri osa oli onttoja, tämäkin kolo jatkui rungon hämäriin asti.

Tässä oli jo vähän semmoista Hydepark-meininkiä, ihania isoja vanhoja puita suurehkossa puistossa. Olisin voinut kierrellä aluetta vaikka koko illan "puita halailemassa". Kaikille on jo varmaan selvinnyt että pidän puista. :D

Aamulenkiltä sen sijaan löytyi tällaisia "talousrakennuksia", ryhdikkäitä tiiliseiniä ja suoria kulmia. Eipä nykyajan halleista löydy tämmöisiä koristuksia ja keskenään erikokoisia ikkunoita.

Koukeroista katosta sisäänkäynnin päältä.

Monenlaista koristetta ja krumeluuria.

Huisin siskon omistaja Laura oli varannut meille huoneen. Arpaonnemme ei osunut mihinkään noista edellämainituista ihastuttavista taloista vaan majoituimme koulun oppilasasuntolaan. Ei sillä, asuntolassahan olimme vain ummistamassa silmämme ja aamusuihkussa joten hukkaan olisi hienostelut menneetkin meidän tapauksessamme. Sitäpaitsi asuntola oli täynnä whippetejä, faaraokoiria ja ibizoja iloisine ja sosiaalisine omistajineen joten yhteishenki oli käsinkosketeltava. Huoneessamme sisarukset nukkuivat sievästi (Lauran päällä) ja jähäsivät keskenään. Leino keskittyi puremaan itse omaa jalkaansa sillä välin kun Lempi (keskellä) alkoi pöyhistellä Huisille joskin siskoplikka rauhoittui kyllä kun huomasi että Huisin silmiin oli syttymässä "hullunkiilto". Lempi oivalsi melko pian ettei dobberin kanssa lapsuutensa paininutta Huisia niin vaan hetkauteta, ja sen jälkeen tytöt rehasivat oikein kiltisti.

Tässä vielä tunnistustehtävä, mikä n. metrin korkuinen pensas tämä oli? Sillä oli ihastuttava (leikattu?) pöyheä muoto ja jännän näköiset kukat.

Joko kasvattaja-Johannaa on pidätelty tarpeeksi näillä kuvilla? Johanna nääs odottaa saavansa lukea Huisin arvostelut... :D

Tytsy oli siis tämän näköinen (kerrankin tähän suuntaan aseteltuna sai melko kohtuullisen asennon aikaiseksi, olen yllättynyt!).

Charmantti ja koiria erityisen kauniisti käsitellyt ranskalainen tuomari Christophe Coppel sanoi Huisista seuraavaa arvostellessaan junioriluokan narttuja:

"Very good bitch with nice proportions. A very good head but would prefer a little bit more underjaw. Beautiful neck. Nice toplines, very good chest. A little bit loose in the movement but seems to be good."

Laatuarvosteluna Huisi pokkasi ERI:n, joten on syytä olla tyytyväinen.

Sunnuntain erittäin tiukaksi arvostelijaksi tiedetty brittituomari Editha Newton lausui Huisista seuraavasti:

"Finer in construction. Would like more width between elbows and deeper brisket. Presented a better shape when moving in profile."

Huisin sisarukset ja sukulaiset sijoittuivat erinomaisesti ja nautimme juhlahumusta heidän kanssaan. Huisille ja minullehan tämä oli opintoreissu kehäkäytöksen saloihin, mahdollisuus nähdä/tavata paljon whippetejä omistajineen (ja ostaa matkamuistoja. ;)).

Kotiin tullessani minulla oli edelleen omasta mielestäni näyttelyn kaunein ja ihan taatusti rakkain pitkänenä mukanani. Tärkeintä ei ole jalo kilpa vaan matkustaminen! Ensi vuonna uudelleen!

Hervotonta hevostelua Hestbakkin tyyliin!

Suuri sopuli-, ei kun issikkavaellus koettiin Karjalohjan ja Lohjan välillä 2.-3.6.2011 kun islanninhevostalli Hestbakki muutti Vaanilan kartanoon. Ratsain.

Halukkaita ratsastajia kyseltiin ja olinhan minä valmiina kuin partiolainen tähän rymistykseen. Mukaan otettiin 12 ratsukkoa, loput kauramoottorit siirrettiin uuteen kotiinsa trailerilla. Tästä kuvasta on ehkä aistittavissa jonkinlaista onnellisuutta, paitsi lainaratsultani joka ei vielä arvannut että tämä päivä kuljettaisi sen aivan uusiin maisemiin. Se odotteli tässä vaiheessa normaalia kierrosta tutussa lähimaisemassaan, huuli lurpallaan ja päiväunet keskeytettyinä. :)
(Kuva: Johanna Borgelin)

Reitti oli valittu hienosti (erityiskiitos järjestäjälle!) niin että pääsimme ihailemaan kauniita maisemia ja orastavia peltoja yltäkylläisesti. Asfalttitien reunaa kopsottelimme luonnollisesti mahdollisimman vähän ja silloinkin autoilijat, motoristit ja muut kulkijat ottivat ratsukot erinomaisen hienosti huomioon liikkuessamme liikenteen seassa. Olimme erittäin otettuja tästä kohteliaisuudesta, välillä valitettavasti kohtaa kaikenlaisia kiusantekijöitä jotka eivät ymmärrä että pillastuneen hevosen kanssa on tilanteesta leikki kaukana.

Sijoituin lupsakkaan Glói-ruunan kanssa jonon hitaammalle puoliskolle (lue: hännille), takanani oli tämän näköiset Blues Sisters -ratsastajat (Mirallakin oli aurinkolasit, ei vaan osunut juuri tähän kuvaan kaikille. ;)).

Tässä olemme saapumassa Karjalohjan keskustaan, tekisi mieli sanoa että kirkonkylälle kun kirkko kuitenkin oli aika keskeisellä paikalla viehättävän vanhan talokaartin ympäröimänä.

Välillä pysähdyimme arpomaan uutta suuntaa. Ei vaan, tytöt hoitivat kartanluvun ja suunnistuksen erinomaisesti. Tauoilla meillä oli tilaisuus jutella paikallisten ihmisten kanssa, kertoa keitä olemme ja mistä tulemme saati mihin olemme matkalla! Hymyileviä kasvoja pilkisteli piha-aitojen yli, ihmiset ottivat kuvia ja parvekkeilta vilkutettiin. Olo oli kuin kuninkaallisella ja nauru kupli huulilla Glóin nauttiessa täysin siemauksin ihmisten huomiosta. Se katsoi vastaantulijoita suoraan kohti ja hörisi, vilkkaammassa liikennekohdassa (erityisesti Karjalohjalla) se hirnui iloisesti kuin kutsuen tervehtimään itseään. Sillä ei ollut mikään kiire muiden perään ja sain jatkuvasti muistuttaa ruunaa että eteenpäinkin voisi katsoa eikä vaan haihatella ja törmäillä menemään. :D

Tämä kuva on suttuinen mutta hauska. Ei jää epäselväksi kun on kuvateksti omasta takaa. :)

Leikkimieltä löytyi Miraltakin joka turvallisissa kohdin karautteli ohitseni kuin Pony Express.

Reitistämme ihastuttavan suuri osa koostui pehmeistä hiekkateistä jotka olivat hevosten jaloille (ja ratsastajan hermoille) miellyttäviä. Takaisin luontoon. :)

Matkalla pysähdyimme myös Karstun koululla, jossa valitettavasti ei tuona päivänä ollut oppilaita. Sen sijaan tapasimme rouvan joka määrätietoisesti kuvasi kaikki hevoset, lapset olivat vannottaneet ottamaan "koko rullallisen kuvia" hummasistamme, montakohan kuvaa se näin digiaikakaudella mahtaa olla. Ketterästi 300? :D

Geislin ja Snótin virkailmeet, päät yhteen, korvat lerpalleen ja parkkivaihde silmään kun mitään ei tapahdu. Puun varjossa olikin viileää ottaa pikku tirsat sillä välin kun ratsastajat tankkasivat mehua itseensä.

Alkukesän kuuma päivä oli melko raskas hevosille, mutta eivät ratsastajatkaan ihan vammoitta selvinneet, moni nimittäin kärvähti melko lahjakkaasti mukaanlukien Blökk-tamman reissukaveri Minna (korjatkaa jos muistin nimen väärin, mä olen tässä niiiin lahjakas!) joka tässä mietteliäänä valmistautuu seuraavaan etappiin.


Anniina kävi selvittämässä sijaintiamme putkahdettuamme tavoittelemallemme tielle hiukan odottamattomasta kohdasta.

Martta ja Hrókur olivat edellisen kaltainen ikiliikkujapari, hevoset olivat kerrassaan väsymättömiä ja rautaisessa kunnossa.

Joukkomme lähestyi Sammattia ja sai ihailevia katseita pieneltä tyttöseltä, jota arvelemme hevosharrastuskärpäsen hellästi puraisseen. Myös muut kysyjät ja ihastelijat muistimme toivottaa tervetulleiksi tutustumaan islanninhevosiin, ja vastauksista päätellen tallilla taitaa olla kohta melkoinen kuhina uusia "issikkauskovaisia". :)

Tämä reissu oli käsittämätön osoitus siitä mihin kaikkeen islanninhevonen taipuu rautaisine hermoineen. Vastaan tuli sentään puolenkymmentä paloautoa pillit päällä (erittäin huomaavaiset palomiehet ns. "johtoautoa" lukuunottamatta laittoivat pillit pois päältä siksi aikaa kun ohittivat hevosjonomme, suurkiitokset!). Hevoset eivät olleet millänsäkään, ne olivat moneen menoon tottuneita, herkäksi eläimeksi mielettömän luotettavia matkakumppaneita.

Osoitus hevosen mutkattomasta suhtautumisesta uusiin tilanteisiin oli taukopaikkamme Lohjan Routiolla jossa kansoitimme isäntäperheemme takapihan varjoisan metsikön hevosinemme. Muitta mutkitta hevoset astelivat perässämme (hevosen mittapuulla) verrattain kapeasta portista ja kivikäytäviä pitkin rinnepuutarhaan jossa niin ratsuille kuin kyytiläisillekin tarjottiin virvokkeita. Kuvassa Blanca supattelee trampoliinin reunalta Dimma-tammalleen salaisuuksia, kertoo kai miten heitetään voltti takaperin. :)

Puutarhan viileässä varjossa piileskeli myös Ofeigur-niminen puutarhatonttu. :)

Jälleen yksi hurraa-huuto varmajalkaiselle ja vakaaluontoiselle islantilaiselle voimanpesälle! Niiden matkantekoa ei säväyttänyt edes siltatyömaa, siitä vaan suopeasti kopsotettiin läpi niin kuin kyseessä olisi muka jokapäiväinen tapahtuma.

Matkamme kulki Lohjalla myös Laakspohjan Kartanon maiden halki, jossa yritimme parhaamme mukaan olla hillittyjä ja edustavia. Saimmekin aikaan jokseenkin puolisotilaallisen parijonon hymyn karehtiessa huulilla seuratessamme hevosten innokasta osallistumista tähän epätavanomaiseen osastoon. (Kuva: Kristiina Virolainen)

Perillä! Kaksi päivää ja n.50km mahtavaa matkantekoa jossa kyllä maalliset murheet murenivat mielistä nauttiessamme yhteistyöstä hevosen kanssa ja samanhenkisten ihmisten loistavan hersyvästä seurasta. (Kuva: Johanna Borgelin)

Ei ollut rankkaa, yhtään ei väsyttänyt! Muuten vaan meinasin nukahtaa nojatessani rauhallisesti laiduntavan Glóin selkään odotellessani vuoroani pesuämpärin luo. :D Matka, niin hauska kuin olikin, edellytti kuitenkin keskittymistä ja herpaantumatonta tarkkaavaisuutta erityisesti silloin kun maisemat muuttuivat hevosille uusiksi ja välillä jännittäviksikin. Joka sanoo ettei ratsastaminen mitään vaadi, senkun istuu kyydissä, voi mennä kokeilemaan tuommoista "pikku pyrähdystä". Saattaa olla että peruu sanansa jossain vaiheessa matkaa. Olo oli kyllä perille päästessä kirjaimellisesti väsynyt mutta onnellinen. (Kuva: Kristiina Virolainen)

Ritvakin oli sen verran fiiliksissä lähtiessämme noutamaan Sammatin lepopaikkaan jätettyjä autojamme, että kypärä oli edelleen tiukasti päässä. Turvallisuus ennen kaikkea! Niin ja iloinen mieli!

Tämän Miran urhean hymyn myötä, eläköön ihmeellinen islanninhevonen, ja eläköön maailman paras Hestbakki! Onnea uuteen kotiin! :)