Koivukaaren kirmailut

Lapsuudenystäväni Sanna soitti ja ilmoitti että Koivukaaren Ponitallilla kaivattaisiin "vähän äksöniä". Vastassa olikin intoa puhkuva porukka odottamassa "jotain muuta". Luonto näytti viikonlopun aikana mahtinsa vähän joka tavalla. Kun lauantaiaamuna starttasin välietapilta (vanhemmiltani Kouvolasta), kaupungin kaduilla oli näppärä lumipeite. Ja mulla kesärenkaat. :D Isot tiet olivat odotetusti kuivat ja sulat, joskin vähän alkoi jännittää että kuinkas kuolevaiset nuo ensilumet mahtoivatkaan olla. :D Onneksi loppumatka oli hiekkatietä jolla oli siis "hiekoitus" omasta takaa.

 Kesken ensimmäisen kopsottelun oli pakko sännätä autolle hakemaan kameraa, kun Herrin lautasille leijailivat bling blinggit "taivaan lahjana".

 Vito on ollut uusilla omistajillaan vasta hyvin lyhyen ajan, ja Koivukaaressakin ilmeisimmin vasta kotvan. Juttelimme omistajien (Tuula-äidin ja kuvassa ratsastavan Jenni-tyttären) kanssa siitä miten he pääsisivät turvallisesti alkuun Viton kanssa, joka selvästi tuntui olevan etenkin hoidettaessa ja kuntoon laitettaessa aika häkeltynyt ja varuillaan. "Honeymoon was over." ;) Iltapäivällä tehty rentoutusharjoitus hevosten selässä (ja/tai lähellä) heinänrouskutuksen äänistä ja tallin rauhasta nautiskellen antoi vähän uskoa siihen ettei näennäisen ärhäkkäästi elehtivä Vito yhtään hassumpi kaveri olekaan. Jenni siirtyi henkisellä tasolla matkustajan penkiltä kuljettajan istuimelle, ja Vitollakin meni hienosti työvaihde päälle sen huomatessa että lorvailu ei enää tule kyseeseen.

 Martalta nykäistiin satulasta jalustimet tyystin pois että saataisiin istuntaa vähän neutraalimmaksi. Tämä kuva oli minusta niin hauska kun Martta on ihan sen näköinen että ratsukko juonii jotain. :D

 Viereisessä tarhassa ihastuttava kerrostalon korkuinen Sohvi-tamma katseli lähestyvää lumimyräkkää. Tuo säärintama oli suuren peltoaukean yli lähestyessään todella hurjan ja vähän pelottavankin näköinen.

 Ja sitten minä lähetin typsyt loppukäynneille tuonne pyryyn. :D

 Ennen.

 Jälkeen: Kuvien ottamisella on väliä 10 minuuttia.

 Muutettuamme ex tempore aikataulua kahvipöydässä ilma alkoikin sähköistyä, päätimme nimittäin siirtää alunperin sunnuntaille aiotut "turnajaiset" ajankohtaan NYT. Pipsalla oli uudet ratsastussaappaat, ja intoa niin että hyvä kun pysyi peppu penkissä vuoroa odotellessa.

Jasmin-poni oli leikkisällä tuulella, ja niinpä se alkuverryttelyssä pyöritteli puomia etukaviollaan, roiski ratsastajansa päälle vettä lätäköstä, ja ahneuksissaan tavoitteli viimeisiä vihreitä korsia langan alta. Lopputuloksen varmaan arvaattekin, Peppi "jalkautui" onneksi pehmeästi kentän pintaan ja Koivukaaren jo ennestään ponimaisen railakkaan viikon saldoon lisättiin yksi kakun leipoja lisää. :D

 Ratsastus on parhaimmillaan "joukkuelajina". Jos ei tässä ole yhdessä tekemisen makua niin missä sitten? Tämä on ainoa kuva jonka ehdin "kilpailunjohtajan" ominaisuudessa ottaa ensimmäisestä lajista joka oli renkaan pyydystys ennalta määrätyllä reitillä (minun kädestäni, lajeja helpotettiin niin että kenenkään poni ei säikähtäisi, ja että kaikki voisivat osallistua). Sieltä sitä oli "puoli perhettä" tulossa, vähän alkoi jännittää että noinko siellä on kohta ponin kyydissä enemmänkin väkeä, ja se rengas. :D

 Toisena lajina oli pallon kuljetus kauhassa samalla kun pujotellaan edestakaisin tötterökujaa.

 Koska Jasminilla oli pänkkipäivä ja kentän portti houkuttelevasti pujottelun kohdalla, Kristian meni reippaasti auttamaan pikkusiskoaan radan suorittamisessa, yleisön hurratessa kuten asiaan kuuluu. Kavioeläimet eivät hihkumista (onneksi) hätkähtäneet, koska kannustamasta pidättäytyminen ja mekkalan säätely ei vaan olisi onnistunut.

 "Oho, hups... Mitenkäs se pallo tuonne joutui, vastahan se oli ihan hallussa??" Vito oli myös ainoa joka radan aikana peruutti keilan päälle. Sitä voi tapahtua yllättäviäkin asioita kun leikkiin ryhdytään!

 Kristian on enemmän poniravimies, mutta kunnostautui rauhallisena ja tarkkana poikana pujottelukilpailussa niin että ainakin allekirjoittaneella meinasi ääni mennä. Sunnuntaiaamuna puuhasimme Kristianin ja Rita-tamman kanssa kentällä kolmistaan, Kristianin ilmiömäinen oppimiskyky, tasapaino, ja hevosmiestaito pääsi oikein "kukkaan". Sama pujottelu sujui napaohjauksella ilman mitään apuvoimia tai kummoisia ohjan liikkeitä. Samoin onnistuivat ratsastuksen suhteen aivan vasta-alkajalta myös pysähdykset, liikkeellelähdöt, tempon säätely, peruutukset, ylipäätään kaikki mitä keksi innokkaalla oppilaalla teettää.

 Pipsakin suoriutui radasta hienosti, äitinsä tosin tuli ohjaillessaan vetäneeksi ponilta päitset yli pikkuisten korvien, hupsistupsis!

 Alati muuttuvassa säässä oli tärkeää pysyä lämpimänä, aavistuksen kylmettyneet sisarukset hytisivät loimen alla ja seurasivat kanssakisailijoiden suorituksia.

 Jennin Tuula-äitikin saatiin pienten "yllytysneuvotteluiden" jälkeen hiillostettua hevosen selkään. Tämä kuva näytti kauempaa siltä että jotain taikuutta on ilmassa kun ei kauhaa näy ollenkaan, pallo vaan leijuu ratsukon mukana.

 Uuden lumipyryn saavutettua kentän päätimme "juhlan kunniaksi" ottaa yhteiskuvan koko porukasta. Kaikki kavioeläimet käyttäytyivät mallikkaasti toistensa lähellä vaikka tässä olikin eri tarhaporukoiden jäseniä jokainen.

 Kun vettä siellä kentällä kerran oli, julistin seuraavan kilpailun pääasialliseksi tavoitteeksi heittää rengasta ja roiskauttaa vettä mahdollisimman komiasti. Maalialue oli kentän hienoin rapakko. Martta ja Herri tekivät työtä käskettyä.

 Jennin ja Viton ravinnostokankeus oli tiessään, ja toisen kierroksen tarkin heittäjäkin on tässä kuvassa. Hevosten kanssa oltiin "renkaanpyydystyslajin" suoritusten jälkeen testattu että ne eivät säikähtäneet jos niiden selästä putoaa jotain sälää. Yksikään ratsu ei suhtautunut epäluuloisesti selässään hilluvaan ihmiseen, ja riemukas kannustuksemme taisi yllyttää hummatkin vähän leikkimielisemmiksi vaikka kenttä oli enemmän kuin riittävän raskas. :D Iltapuhteeksemme teimme Pepin ja seurueeseemme kyökkivuorosta vapautetun Pauli-isännän kanssa melkoisen määrän ojia johtaaksemme edes osan vedestä pois kentältä sunnuntaita varten, kunnes emme enää nähneet mihin astuimme ja kuraiset kumisaappaat painoivat kuin lyijy. :D

 Sanna ylitti itsensä ratsastamalla Ritalla "ei-kovin-monennen kerran" ilman satulaa, ylitti itsensä uudestaan ratsastamalla ravia ilman satulaa täysin vaikeuksitta, ja yllätti itsensä vielä sunnuntaina sekä lähtemällä kanssani maastoon että ravaamalla (jokseenkin vahvan painostuksen ja sitä seuranneen intensiivisen usuttamisen jälkeen) edestakaisin pitkin hiekkateitä. Satulakin alkoi tuntua omemmalta paikalta heti kun laitettiin jalustinhihnoihin viitisentoista senttiä lisää mittaa. Istunta satulan kanssa korjautui kertalaakista, minä hihkuin ja hypin tiellä, ja Sanna meinasi pakahduksissaan purra kieleensä. Hymyllä oli leveyttä pelon selättyessä niin että emännän äänikin oli falsetissa. Sohvi-tammalle tämä meinasin olla liikaa, se kun "sattui" olemaan käskynkässäni jouduttuani jalkautumaan kesken lenkin sen alettua arkoa toista etukaviotaan. Sohvin kanssa tuli aiemmin päivällä onnistuminen kentällä kun sain sen rentoutumaan ja myötäämään niskastaan ja pärskimään tyytyväisenä. Tuntuivat ravihevoselta onnistuvan väistöt ja etu-/takaosan käännöksetkin vaikka ne eivät tavoitteena olleetkaan. :D

Toivon kuvien tavoittavan sitä fiilistä mikä Koivukaaren Ponitallilla on. Sannalla on mieletön pelisilmä niin ihmisten kuin hevostenkin suhteen, iloista mutta semmoista "maadoittavaa" energiaa. Perheen luo saapuu kuin kotiin, ja lähtee aina ehkä ryytyneenä mutta rikkaana. :) Ponitallin väki ihmisineen ja eläimineen auttaa myös nuoria (ja vanhempiakin) ihmisiä kohtaamaan elämän vaikeita asioita, ja perhekäsite onkin paljon laajempi kuin nuo "kotitekoiset" lapset. Tallilla opitaan ensin hevosmiestaitoa ja vasta sitten ratsastus- tai ajotaitoa ja Koivukaaressa toimii myös heppakerho lähialueen lapsille. Ja ennen kaikkea, Koivukaaressa kaikki on AITOA ja niin sydämellistä että he voisivat pian suorittaa elinsiirtoja. :)

Iltasaunasta tullessamme, paljain jaloin terassilla ("Ai hitto kun on kylmät jäiset lankut, puuh kun pistää!") seistessämme ja tummien peltojen ylle nousevaa täysikuuta katsellessamme iloitsimme Sannan kanssa pitkästä ystävyydestämme, yhteisistä "eläimellisistä kokemuksistamme", ja toivoimme että mahdollisimman moni voisi kokea samanlaista mielenrauhaa kuin me tuolla hetkellä.

Koivukaaren tallin monipuolisesta tarjonnasta Korialla saa lisätietoa osoitteesta:
http://koivukaari.nettisivu.org/

Viimeiset kiusaukset?

Maanantai. Yöllä oli ollut pakkasta ja aamullakin oli vielä asteen verran. Päivä näytti kuitenkin kauniilta, ja kun kello tuli neljä, kärräsin kajakkini rantaan ja sonnustauduin vesille.

 Minulla on ollut kajakki/kajakkeja muutaman vuoden, ja ruskan killistely vesillä on omanlaisensa kokemus. Tämä ihastuttava haapa kätkee taakseen moottoritien sillan. Kauneus on kiinni kuvakulmasta. :)

Pikkuisella kallionkönkämällä on kesäisin kova kuhina, mutta nyt siellä oli vain muutama lokki (?) nautiskelemassa illasta. Hiljaksiin laskevan auringon valossa niiden rintahöyhenet näyttivät ihan vaaleanpunaisilta, harmi että kamerani toisti nämä "pohjolan flamingot" sellaisina kuin ne oikeasti ovat.

 Tämä on ehdottomasti lempparikuvani tämän päivän setistä. Katselin aurinkoa arvioivasti ja "päätin ehtiä" kiertää molemmat isommat "lintusaaret" mitä Hiidensalmen ja Aurlahden väliin jää.

 Ensimmäisellä kalliolla näytti olevan pesivien lintujen lähdettyä uudenlaista elämää. Mikä lienee, linnunpaskanmarja?

 Tämä lintusaari on luonnonsuojelualuetta, johon ei saa rantautua pesimäkaudella laisinkaan. Nyt kun ei ollut vaaraa lintujen häiritsemisestä, hivuttauduin lähemmäs tutkimaan saarta lähempää. Tässä kuvassa näkyy pieni maasilta korkeamman ja matalamman saaren osan välillä, taustalla Hiidensalmen silta.

 Tämän saaren "kainalossa" kukki näemmä keto-orvokki valkoiset kasvot aurinkoon ojennettuna. Olin aina ajatellut että tämmöiset "lintuluodot" olisivat asukkien poistuttua paljaita ja/tai räävittömässä kunnossa kuin festariyleisön jäljiltä, mutta näillä hiljaisilla kallioilla on selvästi omat kasvinsa jotka kestävät lintujen seuralaisina eikä sitä sontaakaan juuri näy.

Kotimatkalla oli pieniä etenemisvaikeuksia kun oli pakko antaa kajakin lipua tyyntyvää järven pintaa ja vain kuunnella luontoa. Rannan tuntumassa metsän ja rantakasvien tuoksu oli paikoitellen tosi voimakas, vähän niin kuin se ensimmäinen ruoholäntti keväällä. Arvioni siitä kuinka nopeasti aurinko laskee (ja mihin aikaan) tuli vedettyä kölin alta, ja loppumatka kotiin taittui melkoisen hämärässä. (Seitsemän jälkeen illalla on pimeää lokakuussa, ihan vaan vastaisen varalle tämä huomio...) Onneksi muita kulkijoita oli tasan yksi, joten aika rauhassa sain tähystellä niitä viimeisiä mutkia kotirantaan. Ja olisihan siellä sitten rantoja seuraten tullut vastaan se kuuluisa moottoritien silta. :D

Elämä on ihanaa!

 Tänään aamu valkeni semmoisena "kostean koleana" ja sumuisena. Krissen piti ehtiä päivän mittaan vielä toisaalle, mutta hän salli ravistella itsensä kopsotusretkelle jo aamutuimaan. Tarhassa minua odotti Vissa syksyn lehtiin (ja ehkä pikkuisen saveen) koristautuneena. Kyllä karisivat savet, lehdet ja unihiekat silmistä kun taas painettiin tukka putkella. Olin vitsaillut että voihan ne kylkiä avaavat taivutuskiemurtelut tehdä ravissakin, ja suurin osa koukeroista mentiinkin jousikiehkurat kavionpohjissa. Boing boingg!

Hämähäkit olivat kutoneet verkkonsa puusillan rakoon. Voin kuvitella miten ne olivat vuolemassa pieniä keihäitä ansansa pohjalle, jos sattuisi isompi saalis vahingossa putoamaan satimeen.

Tallilta kotiin ajellessani sumu hälveni ja aurinko alkoi paistaa ihan tosissaan vuodenaikaan nähden. Olin hetken katsellut että Ego saattaisi kaivata laatuaikalenkkiä joten dognappasin innokkaat pikkupinserit ja vain-vähän-vastahankaisen aviomiehen autoon ja hurautimme Karnaistenkorven luontopoluille.

 Kyllä kannatti! Metsä tuoksui huumaavalle ja tuntui kuin olisin huuhtoutunut puhtaaksi vain liikkumalla pitkin pehmeitä polkuja ja (pirun liukkaita) pitkospuita. Jämähtänyt toimistotyöläinen vaan huokaili ja ojenteli kaulaansa vuorovedolla kohti mättäitä tahi taivaita. Oi mitä puita! Oi mitä sammalia, oi mitä maisemia!

Liikkeellä oli muitakin, ja laavuilla olikin iloinen puheensorina. Mättäissä pyllisteli sienestäjiä jotka kaikki hymyilivät kuin "hangon keksit" ja mielissään kuuluivat olevan jo illallisillaan jossa oli jo lupaus sienirisotosta. Muuannen lapsiperheen muksut saivat aivan odottamattoman ilon metsäpolulla kun pääsivät silittämään koiria. Isä sanoikin että tämä taisi olla päivän kohokohta tytöille. :)

 Lammen kesällä ruskeahko ja utuinen vesi oli nyt kirkasta kuin lasi, ja ihailinkin lehtiä kaikissa tasoissa. Näiden kivien välistä lähti kesällä pieni rantakäärme, enää ei vedessä näkynyt liikettä.

 Jotakuinkin tällaisen kuvan toivoin mielessäni saavani, ja etsinkin puolihuolimattomasti sopivaa kohtaa koko retkemme ajan. (Pointsit Lasselle hänen kärsivällisyydestään, emäntä etenee hitaasti eikä vauhti ainakaan kasva kun ottaa kameran mukaan.)

 Lasse todellakin oli mukana. Välillä hieman erakkoluonteinen mieheni tuntuu hiukan satuolennolta, josta puhutaan paljon mutta joka näyttäytyy vain harvalle. ;) Vaan siellä oli, ja yltä päältä raittiissa ilmassa!

 Kotimatkalla haimme koirille rustoluita, jotain puuhaa niillekin jotka eivät tänään päässeet metsään.

 Päivä oli niin lämmin että jopa whippet suostui ottamaan ruokanokoset pikkumökin terassilla rennosti painepesuriin nojaten. :D

 Syliinkin piti päästä. Sako sai osakseen hieman tuiman katseen, Huisi kun katsoi asiakseen vartioida tyhjää luupussia. Ylilyönneiltä kuitenkin vältyttiin ja parhaiden kavereiden suhde säilyi naarmuttomana.

 Mariialta kesällä saadut "pornoruusut" olivat iloisessa kukassa lokakuun kunniaksi.

Igor sukelteli pikkusaaliiden toivossa vaahteran juurella, ja oli niin huvittavan näköinen. Kyllä koira tuolta ylemmästäkin kuvasta löytyy, uskokaa pois!

 Rontti-vaarinen tutkiskeli myös syksyn kultaamissa pusikoissa ja löysi kupin jossa oli sadevettä. Ilmeisesti se voittaa aina vesijohtoveden, vaikka pitäisi ensin kuonolla siirrellä puista kuppiin pudonneet lehdet pois tieltä.

 Sakolla oli (kuten yleensä) vauhti päällä ja lehdissä kaahailu oli mahtavaa!

Lehtien lailla liikkeelle saattoi pelmauttaa vaikkapa Helmin, teki mieli huutaa pahaa aavistamattomalle staffille "Varo, takanasi!" Onneksi typsyjen välit ovat muotoutuneet "eivät enää niin tulisiksi" kun ikää tulee molemmille, vaikka Helmi ei dobberin typerää huumoria aina ymmärräkään.

Viime päivät ovat olleet niin kauniita että on väkisinkin tullut mieleen kuinka onnekas sitä onkaan! Puhdas luonto, ihanat lähimmäiset, palkitsevat harrastukset. Mitä sitä muuta voi toivoa kuin että saisi nauttia kaikista edellä mainituista niin pitkään kuin vaan mahdollista! Haleja!

"Kuurankukkasia", onneksi vielä tilapäisiä.

Ensimmäinen vilkaisu ulos kertoi että aamu oli aurinkoinen.

 Sitten tulikin kova kiire ulos, kun huomasin että "pikkumökin" katto höyrysi upeasti samaan aikaan kun huurre vielä viipyili pohjoisenpuoleisella valokatteella. Pienessä tuikkulyhdyssäkin oli oma "luonnonvalonsa" kaikesta päätellen. Maa oli tukevasti kuurassa ja muuan dobermanni veti kurvassa kärsälleen innostuessaan kaahailemaan viileässä aamussa.

Kylmä yö tarkoitti sitä että vaahtera katsoi parhaaksi karistaa nutun niskastaan, vaikka sitten vielä vihreänä, kesä loppui nyt! Jäätyneiden lehtien pudotessa syntyvä kahina kuulosti ihan isojen lintujen liikkumiselta puissa, vaikka vain tinttejä oli lähistöllä. Päivää myöten "kuuran kadotus" näytti ihan sateelta.

 Maksaruoholla on näemmä sammalta kaverina, ja oi miten tunnelmalliset värit. :)

 Isoauringonkukka ei ole vielä ehtinyt edes avautua, ja sen alapuolella nakottavalla luteella on mahtanut olla melkoisen kolea yö ulkosalla.

 Kehäkukka ei tuntunut vähästä hätkähtävän, vaan röyhisteli upean värisenä pitsireunuksisin terälehtinensä. (PS. rakastan vanhaa ja kolhuista iPhoneani, mm. tämä kuva on otettu sillä, en ole koskaan voinut kuvitellakaan että _kännykkäkamera_ pystyisi edes noihin väreihin saati tarkkuuteen.)

 Kukkaan ehtinyt auringonkukka näytti siltä kuin olisi kaivannut villapaitaa, pystyin helposti kuulemaan mielessäni pikkuruisen aivastuksen sen tienoilta.

 Kylmästä aamusta huolimatta olen ollut säätiedotuksista ymmärtävinäni, että vielä voi jättää talvilenkkarit säilöön, jospa ehtisi ruskaretkellekin! Loistavaa lokakuuta!