Vauhtia ja vaarallisia tilanteita osa X

Starttasimme Helmin kanssa LÄGI:n kisoissa sekä hyppy- että agilityradalle. Hyppyradalta tuloksena 25 ratavirhepistettä ja mutasarjan mestaruus. Agilityradalta saimme hylkäyksen totaalisen turaamisen päätteeksi. Ei sillä, Helmillä oli hauskaa alusta loppuun asti (mikä on yleisön hauskuutustakin tärkeämpää).

Tässäpä pieni tutkielma-kooste-kauhistus kilpailusta. :)

Tuntuuko teistäkin välillä että Helmi hyppää pikkuisen kaukaa? (kohteena siis tuo punainen este...) Tämä oli se kevyt laakaloikka jossa rima jäi ylös, seuraava setti samasta kohtaa oli sitä sarjaa jossa yleisurheilun MM-kisojen tunnelmaan referoiden "askelmerkki oli ihan poskellaan".

Tässä päästiin hyppyradalla vihdoin vauhtiin. Mikä siinä on että jos nainen pienessä päässään kehittää kaksi vaihtoehtoista ohjaustapaa tiettyyn radan kohtaan, imaisee aivonsa alaselkäänsä heti pillinvihellyksen kuultuaan eikä suorita niistä kumpaakaan?

Pituushyppyä ala Helmi. Hiekan pölähdyksestä voi päätellä mistä likka on taas ponnistanut. Tulee aika etsimättä mieleen sanonta "when pigs fly", Kaisa-emakollakin on jalat irti maasta. :D

Helmi sai radalta saaliin. Likka oli niin onnellinen kun koira vain voi olla. Ihmiset paijasivat ja sai rynniä täysillä.

Hyppyradassa oli vielä jonkinlainen järjen hiven mutta agilityrataa (joka siis eroaa hyppyradasta niin että radalla on kontaktiesteitä jotka koiran pitää suorittaa niin että se osuu oikeisiin pintoihin esteessä, pelkkä lennokas ylitys ei siis riitä. Kukahan kertoisi sen Helmille) kuvastaa seuraava kuva aivan täydellisesti:


Huomatkaa rima joka ei ole vielä edes koskettanut maata kun olemme jo matkalla romuttamaan seuraavaa estettä. :D Vakavasti ottaen, se jos koira kyntää naamallaan maata A-esteeltä tai puomilta noin puolestatoista metristä hypättyään täydessä laukassa ei ole hauskaa vaan onnettomuus. Helmi lähti lapasesta siinä joskus alun jälkeen ja tapasimme seuraavan kerran puolivälissä kepeillä (jotka Helmi otti huolimattomasti/väärin vaikka niiden piti olla paraatiesteemme kulmasta kuin kulmasta... arvatkaa pystytetäänkö ensi viikolla keppejä tonne "peltoon" ja kiivaasti), seuraavan kerran sitten maaliviivalla. Jatkossa täytyy ilmoittaa Helmiä vaan hyppyradoille jotka eivät vaaranna koiran terveyttä ennenkuin kontaktiesteet ovat niin hanskassa ettei likka tapa itseään niillä kisatilanteessakaan.

Noh, eipä tarvitse miettiä, mitä tehdään (taas) talvikaudella. Alkaa pikkuhiljaa hävettää kun koulutuspaikkahakemuksissamme lukee joka julmetun kerta tavoitteena kontaktipintojen koskettelu tassuilla... Noh, eipä se ole staffeille (tai muillekaan) tavatonta. Helmin Irmeli-kasvattaja pisteli tänään Helmin puolisiskon Finan kanssa tassulla koreasti kolmosluokan radalla eikä sielläkään ihan joka kontaktiin osuttu jos ohjaajan keskittyminen herpaantui yhtään. :)

Kisat olivat kaikkiaan varsin onnistuneet, etenivät kivasti ja sää oli mitä mainioin. Koko viikon uhkailtu saderintama kuuroineen vain uhkaili meitä pitemmältä. Porukalla oli mukava tehdä hommia. Krissen ratakuulutukset kyllä maustoivat koko "sopan". Kuten kilpailijatkin kiittelivät, oli kiva kuulla lisäinfoa kilpailijoista ja statistiikkaa muutenkin siinä ohessa, sehän oli jo suoranainen _juonto_ tällä kertaa. :)

Ohjeita koiranpennun valintaan

Sain hiljattain toimeksiannon vanhalta ystävältäni (jonka luulin jo minut tuntevan ;)). Hän pyysi minua tsekkaamaan erään labbispentueen kasvattajan sivuilta ja kertovan, minkä niistä kuvan perusteella valkkaisin). Enhän minä niistä nallukoista mitään osannut sanoa paitsi että oman suosikkini tietenkin valitsin perinteisen absurdein perustein, mutta ajattelin tässä kertoa miten nämä 5 koiraa ovat meille valikoituneet/päätyneet.

Rontti: Lasse ihastui pentuun jolla oli valkoiset sukat varpaissaan/rinnassaan ja Kunnolla Raitoja! Rontin kylläkin kasvattaja lopulta valitsi meille, sopi parhaiten meidän perheeseemme vilkkaampien velipoikiensa saadessa vähän osaavammat kodit. Saimme nimensä mukaisen koiran. Rontti oli kyllä etenkin nuorena varsinainen Rontti, nyttemmin sen kutsumanimeksi on tullut Putvanen kun ihan uskomattomin koheltaminen on laantunut. Rontti kyllä vedättää meitä ylen taitavasti, monesti olemme luulleet sen olevan pikkuisen tonttu, mutta se onkin askeleen edellä. Se myös erittäin taitavasti hurmaavaksi naamioidulla luupäisyydellään saa erittäin paljon sellaista mihin muilla koirillamme ei ole pienintäkään saumaa.

Ego: Kasvattajalla oli neljä urospentua, varsin tasalaatuisia (kasvattaja väitti erottavansa ne toisistaan painon perusteella, tosin punnitsi pentuja vielä luovutuspäivänä käsissään vähän hajamielisen näköisenä. ;)). Minä hain mukautuvaluonteista koiraa ja valitsin pennuista sen joka asettautui syliin nostettaessa muitta mutkitta kaulaani vasten eikä pyristellyt vastaan isosti. Velipoikansa jota kasvattaja vielä tarjosi kertoen sen ehkä pikkuisen paremmasta näyttelypotentiaalista, rimpuili ja rähvelsi. Totesin etten staffiuroksen kanssa ota kovin omapäistä koiraa. Sain aika pehmeän neitimäisen koiran jonka nimi kuvastui siinä että se nuorempana haistatteli Rontin selän takaa vastaantuleville kloppikoirille, huusi varmaan että "mun isoveli vetää sulle turpaaan, käytsä mulle, käytsä???"

Sako: Sakolla on vetävä kennelnimi, D'obeys Oh Bugger. Sakossa yhdistyy kaikki mitä mun _EI_ pitänyt ottaa. Koira jolla on luppakorvat, koira jolla on näkyvissä joku rankavika (häntämutka), iso vilkas koira rodusta jossa on aika paljon perinnöllisiä vikoja ja sairauksia ylipäätään. Ja sieltä se tassutteli isoilla tassuillaan suoraan sydämeeni, Sako Salamahäntä Salainen Ase. Kyllä kai tuon hurulaisvilkkaudenkin kanssa aikaa myöten toimeen tullaan (pientähän se Igoriin verraten on, mutta Igor onkin paaaljon pienempi kohelo ja saa vähemmän mustia silmiä aikaan). Sakon piti muuten olla se edes vähän vahtiva koira joka katsoo perään ettei staffeja varasteta. Se päästää sisään ihan kenet vaan, on tasan kaikkien kaveri ja vahtii vain siten että huutaa kaverit paikalle arvioimaan tilanteen vakavuutta (menee itse aidalle vasta kun reitti on selvä ja eläinkokein todistettu tilanne vaarattomaksi). Noh, mitä siitä voi kuvitella syntyvän kun ottaa dobberin, mutta jonka oikeasti kasvattaa talon tavoille kaksi kääpiöpinseriä ja kaksi staffia. Ei siitä ainakaan talon turvaa tule, iso sylieläin kylläkin.

Igor: Igor valittiin alun perin ystävälleni pentueen parista uroksesta, näyttelykoiraa metsästettiin. :) Valittiin pienehkö uros jolla oli sievät korvat. ;) Noh, eiväthän ne hampaatkaan niin hienosti suuhun mahtuneet että siitä olisi näyttelykoiraa ihan intensiiviharrastukseen tullut, ja se mitä emme ottaneet huomioon oli tuo mitään pelkäämätön säippäri, joka ei edelleenkään pelkää mitään ja hallitsee maailmaa vajaan kolmen kilon jyrisevällä rintamurinalla ja rautaisella itseluottamuksella. Luonnetta ei puutu. Ai niin, tässä on tosiaan toinen ihminen joka on luottanut arvostelukykyyni pennun valinnassa. :D

Helmi: Helmiä valittaessa etsin agilitykaveria. Pentueen emä on agilitykoira ja mitä menevin pakkaus. Kiinnitin huomiota siihen että vanhemmat olivat sutjakkarunkoisia. Helmi oli yksi pienemmistä pennuista (vaikka aika saman kokoisia lopulta olivat koko lössi, Helmi on aikuisiällä silti pienin noista, pikkukinkku), valitsin koiran jossa siinäkin oli Riittävästi Raitoja, joka on erittäin tärkeää. :D Lisäksi Helmilläkin oli hempeät valkoiset sukat tassuissaan sekä valkoinen hännänpää ja rinta. Pienestä pitäen neidillä oli asennetta vaikka muille jakaa, kuvat pentuhuoneesta sisältävät Helmin ja kuvaajan varpaat edellämainitun hampaissa. Että se siitä rakenteen analyysista ja pentutestistä, näin niitä koiria valitaan!

Kuvassa Helmi keppinsä kanssa. Staffin perusominaisuus on olla välittämättä jos kepakko on niin pitkällä kidassa että silmän täytyy muljahtaa ympäri ja tehdä vähän tilaa.