Vappupiknikille vesiteitse!

 Facebookin ihmeellisestä melontamaailmasta löytyi uusi melontakaveri Riikka, jonka kanssa tapasimme tänään vappupiknikin merkeissä ensimmäistä kertaa nokatuksin. Suuntasimme Aurlahteen jossa oli säähän nähden yllättävän vähän porukkaa, eli kiulumme mahtuivat rantahietikolle mukavasti eikä piknikpeittojen kanssa tullut reviirikamppailuja.

 Koska päivä oli mukavan lämmin muttei liian tuulinen, oli rannassa tarjolla ohjelmaa lapsille ja lapsellisille (kuten minä). Saippuakuplat ovat ihmeellisiä ja iiiiiiisot saippuakuplat ovat maagisia!
(Kuvat saa klikattua isommiksi, jolloin näkee koko komeuden.)

Melonta kaverin kanssa on paitsi turvallisempaa myös mukavampaa kun voi yhdessä huokailla luonnon kauneutta ja toisaalta sitten yhdessä huohottaa kun raahaa kajakkeja reissun jälkeen mäkeä ylös. Miten paljon ne painoivatkaan vaikka eväslaukku oli syöty typötyhjäksi??

Riikka oli asennoitunut vappumeininkiin ostamalla meille molemmille pallot kajakkeihin. Pelkästään tuo hevonen osoittautui niin riehakkaaksi että sille voisi omistaa kokonaisen blogipostauksen, Riikan itselleen valitsema pikkuaurinko sen sijaan karkasi taivaalle jo kotipihassa kun narun ja pallon välit menivät tuntemattomasta syystä bänks. Minä puolestani olin asustevastaava ja olin valinnut tiimillemme (jonka nimesin Riikalta kysymättä Kukkahatturoiskijoiksi) niin räikeät ja karmaisevat hatut että varmasti näyimme veneilijöille jo kaukaa. Hatut tulivat pieneksi yllätykseksemme jopa tarpeeseen, sillä ainakin allekirjoittaneen käsivarret punottavat ujosti eli aurinkoa piisasi. Auringonpistos jäi tällä kertaa sen karanneen vappupallon osaksi.

Olipa mahtavaa olla vesillä! Riikalle pisteet rohkeudesta lähteä Hunningolle. :)

Persoonallinen iltapäivä CardeHumman tyyliin.

 HUOMIO! Näiden kuvausten ulkopuolella emme ikinä koskaan milloinkaan ratsasta ilman kypärää!

Kaikki alkoi siitä kun ystäväni pyysi minua mukaan kuvauksiin tulevana keväänä. Tarkoitus olisi etsiä projektin osallistujista kaikista se oma sielu ja kauneus joka meinaa toisinaan likaantua kielteisen minäkuvan pyörteissä . Kertoessani toiselle ystävälleni Ullalle tulevasta haasteesta hän innostui niin paljon että päätimme järjestää pienimuotoisemman hauskanpitoiltapäivän. Tai no, pienimuotoisemman ja pienimuotoisemman, huomasin paikalle saapuessani että siellä oli jo sekä meikkaaja että kampaaja.

Ulla oli aiemmin viikolla käynyt hamstraamassa pukuvuokraamosta erinäisen määrän asuja, ja vietimme perjantain nauraen itsemme tärviölle sillä emme mahtuneet asuihin kuin osittain. Sunnuntaiksi olikin haaste osallistujille tuoda kaikenlaisia hetaleita mukanaan että tästä "pukuesteestä" päästäisiin yli.

Kaikki saivat itse valita ja muokata asunsa, ja koitin sitten kuvata heidät mahdollisimman "asujensa näköisinä".

Saanko esitellä:

 Hevosensa islanninhevosesta huutokaupoin shireksi päivittänyt "mustalaisruhtinatar" Tiina.

 Kaunis hobitti Konnusta tai Kontulasta, tilan emäntä Ulla.

 Vuoroin "eteerinen ja espanjalainen" prinsessa, Ullan ihastuttava tytär Kaisa.

 Ja sitten minä, jonka toive oli saada otos joka kuvastaa ystävyyttä. Keskiaikainen konifani Kaisa.

 Näillä kahdella hurjalla oli aikaa ottaa useammatkin "perheenjäsentenväliset" ja lumi pöllysi. Kaisa pisteli ansiokkaasti menemään ilman satulaa lopulta hevosella kuin hevosella, vaikka arveli että lähtö tulee jos liukas hamekangas menee hänen ja hevosen väliin. Kuvista käy hauskasti ilmi miten hevosten sijoittuminen kuvissa, ihmisten asut ja liike tekee jokaisesta tilanteesta uniikin. Se olikin yksi tämän päivän ideoista,  todistaa ettei liki tuhannessa kuvassa ollut kahta samanlaista, miten jokaisen persoona tuli esiin ratsastustyylistä lähtien, ja miten iloinen hymy on tärkeämpi kuin mikään asu.

 Tällä tapauksella, vähän kuten kaikilla pidetyillä turnajaisillakin, oli taipumus sytyttää revanssihenkeä. "Sitten keväällä kun otetaan seuraavat kuvat, voitaisiin..." Mitähän jännää silloin keksitään?

Juurtumassa.

Ystäväni Ulla kertoi että heillä on muuan uljas orhi kyläilemässä tammojen luona, ja minä tietenkin suoran toiminnan ihmisenä kutsuin itseni kylään sitä katsomaan. Ulla on emäntä jonka kanssa tapasimme useampi vuosi sitten eräässä tapahtumassa, ja hyvin pian "adoptoin" hänet sukuuni. Niin on käynyt yhdelle jos toisellekin ystävistäni, koska ihmisen jolla ei ole sukulaisia kotipaikkakunnallaan on luotava lähipiirinsä eri tavalla. Tämä onkin ollut mainio keino, koska olen todella voinut valita "sukulaiseni". ;) Minun sukuuni kuuluukin nyt pieni joukko aivan upeita tyyppejä. Ullan(kin) tapauksessa pitää täysin paikkansa että "saatat muistaa ihmisen jonka kanssa olet nauranut, mutta et koskaan voi unohtaa ihmistä jonka kanssa olet itkenyt".

Sonnustauduin siis matkaan aseistautuneena seikkailuasenteellani ja tuoreella ananaksella. Ajelin kesäisen Uudenmaan halki Lopelle jossa Ulla työskentelee tilallaan mm. sosiaalipedagogisen hevos- ja koiratoiminnan parissa. Laitoin kännykästäni kaikki modernit härpäkkeet ja äänen pois lähtiessäni hengittämään maalaisilmaa, se oli vapauden alku (puhelin täytyy olla mukana hätätilanteita varten ratsastaessa, muuten olisin melko varmasti haudannut sen maahan ;)).

Ensimmäisenä oli vuorossa asiakasmaasto jonne lähdin "peränpitäjäksi". Prinssini osoittautui valkoiseksi ratsuksi saadessani tehdä tuttavuutta mitä mainioimman Mani-ruunan kanssa. Sillä tuntui olevan samanlainen huumorintaju ja charmi kuin kovasti kaipaamallani Felagilla ja nautin reissusta saniaismetsään jo ennen kuin se edes alkoikaan.

 Sukulaisteni yhteiset ominaisuudet ovat yllytyshulluus ja kyky kestää hölmöilyjäni sisukkaasti. Tässä tapauksessa Ulla ilmoittautui oikopäätä vapaaehtoiseksi testaamaan kuinka syvä polun vierellä ollut sananjalkatiheikkö oikeasti on. Vastaus: Melkein hevosen syvyinen ja epäilemme, että saniainenkin on lihansyöjäkasvi, sen verran kerkeästi se avunhuudoista päätellen tarttui ratsastajan jalkoihin.

"Entäs tuo heinikko sitten?" Vastaus: Hevosen syvyinen ja Ruskan mielestä myös maukas.

Aloitettuani ratsastuksen aikuisiällä uudestaan issikoilla ja muodostettuani "issikkasukuni" totuin myös tapaan "mennä reippaammin" maastossa. Ensimmäisellä kerralla melkein keikahdin kyydistä, sen jälkeen olen pitänyt varani. Vertailuna muihin ohjattuihin maastoihin joissa olen käynyt, issikoiden kanssa toimitaan vähän eri tavalla. Isojen hevosten kanssa nostetaan ensin ravi kurinalaisesti ja hetken päästä sitten laukka. Issikoiden kanssa kiitolaukka nousee askeleesta ja pidäkkeettä. Jos sattuu kipakka hevonen alle tuo voima ja kiihtyvyys on hevosen pieneen kokoon nähden todella yllättävää. Issikoilla ei ole (useinkaan) taipumusta lähteä ryysimään joten se "reippaammin" voi lähteä kuin tykin suusta kun kaikki ratsastajat ovat ilmoittaneet olevansa valmiita, ja siitä huolimatta meno on  hallittua. Tällä kertaa minun matkakumppanini oli eestinhevonen, mutta se oli kyllä juonessa mukana. Vain vaivoin sain pidäteltyä villin "Jihuuuuu"-huudon etten olisi säikäyttänyt tuota seurueemme asiakasta. :) Täyden palvelun maastonvetäjä Ulla toimitti meille kopsottelijoille kukkukouralliset metsämansikoita lenkin varresta, punaisia herkkupaloja kypsyy juuri nyt valtavasti!

Kyllähän minä olen jo tottunut siihen että toilailluilleni hevosten kanssa nauravat naurismaan aidatkin, mutta että myös Ruska???

Seuraavaksi oli vuorossa sen alkupuheissa mainitun irish cob -orin tapaaminen. Sen kutsumanimi on kotoisasti Eppu. Olin käynyt sitä jo tallissa huokailemassa, mutta sen liikkuessa itsevarmasti ulkona olin kyllä aivan myyty. Kuva ei tee oikeutta, tämä oli oikeasti vaikuttava olematta pelottava. Toki sillä oli sitten se sen business-luonne kuten orilla kuuluukin olla, mutta sen ulkopuolella se oli lempeä ja hyväntahtoinen.

"Hei kaikki daamit lähimmän kolmen kilometrin säteellä, täällä ollaaaaaaan!"
Tästä tuli hauska "tuplakuva" jonka tosin huomasin vasta selatessani kuvia. Näyttää että orin omistaja on ratsailla kun katsoo varjoa!

Edellisillan hyppy oli onnistunut, mutta tiinehtymistä koitettiin varmistella. Eppua vaikuttavampi näky oli vain tuo Tintti-tamma joka sai orin omistajalta lisänimen Justiina. Tintti nimittäin oli sitä mieltä että tuo ori saapi suksia niin pitkälle kun tupsusukkineen pääsee. Lopulta astutustiimi pisti kädet kyynärpäitä myöten ristiin, hanskat tiskiin ja toivomme astumisen todella tapahtuneen ettei mokomaa wrestling-matsia tarvitsisi enää uusia. Candy-tamman tapauksessa heilastelu ei ollut onnistunut, vaan se otti sen verran osumaa että peli vihellettiin poikki. Toivottavasti molemmilla tammoilla tärppäisi lopulta, ja ensi kesänä olisi laitumella hontelojalkaisia "ällösöpöyden tiivistymiä" ihailtaviksi.

Tintti on kaunis ja viisas, pidän tästä hevosesta valtavasti. 

Iltasella lähdettiin vielä kesännuuhkinta-ajelulle ratsastusasiakkaan kanssa. Ylskillä on hienot nelipyöräiset vankkurit ja tytöt (asiakas ja Ullan tyttö Kaisa joka kuvassa kopsottelee) lähtivät sitten Ruskan kanssa ilottelemaan ilman satulaa ratsastusvuoroa vaihdellen. Ilmassa kaikuivat tyttöjen kikatukset ja Ullan kanssa keskityimme nuuhkimaan peltojen hiljalleen kypsyvää tuoksua ja pikkuisesta sadekuurosta huumaaviksi hurahtaneita koivuja. Kesäinen luonto on ihana!

Taas osui hauska "tuplakuva". Kaksi hevosta yhdessä paketissa, varjollakin vauhti päällä. Meillä oli muutenkin hupia koska Ullan tyttären nimi on myös Kaisa. Meillä oli vierailuni aikana hetkellisesti pystyssä myös mainetta niittänyt lounasruokala "Kaksi Kaisaa ja Jorma", kun valmistimme salaatin ja paistelimme parhaan taitomme mukaan pakastepizzoja talliväelle. Minäkin haluan kiertoilmauunin!

Tallipihassa seurusteltiin luonnollisesti koirien kanssa. "Kato mulla on tällainen aarre, tai älä oikeestaan katokaan kun kuitenkin kohta haluat vöhniä sen multa.", tuumii Kessu.

 Rauno oli kaivanut itselleen helteenpitelykuopan. Nyt ei helteestä ollut tietoakaan, mutta sää oli kesäinen olematta tukahduttava. Ihan mahtikeli siis.

Tiistain ratoksi sonnustauduimme vielä matkaan kolmestaan Ullan ja Kaisan kanssa. Silloin pysyi kamera pääsääntöisesti vyöpussissa (Spibelt:it ovat mahtavia juuri pokkarin tai puhelimen mukaan ottamiseen kesäkelillä.), koska vauhti oli reippaampi kuin edellisillä retkillä. Kuljimme taajamien ja metsäreittien halki tunnelmalliselle laavulle lammen rannalle.

Laavulla otin kuvan lainaratsustani, maisemasta sekä virkkaamastani pikkupeitosta erääseen kesähaasteeseen. Haasteessa pyydettiin merkitsemään virkatulla "tägillä" kesän lempipaikka, minulle tässä on yksi ehdottomista suosikeista. Puhtaassa naavakuusisessa metsässä ihanien ihmisten ja mukavien hummasten kanssa.

 Kirjoittaakseni blogia etsin yleensä ensin jotain ajatusvirtaa kutkuttavaa musiikkia, tällä kertaa loppusanat tulkoon Passenger-nimiseltä yhtyeeltä. Olen äärettömän onnellinen ihmisistä ympärilläni jotka kestävät sen etten ole mikään erityisen sosiaalinen. Sen kerran kun kaivaudun kotikolostani koitan sitten korvata tämän "puutteen" ja olla täysillä mukana mihin ikinä ryhdytäänkin. Somekatko ja metsässä vaeltelu pitäisi olla sakon uhalla edellytettävä kansallisuusvelvollisuus, ensimmäinen kolmion takaa kännykkä kädessä eteeni kurvannut autoilija meinasi katkaista reissuni heti alkuunsa. Kyllä paripäiväinen eläinten ja aitojen ihmisten seassa pisti taas asioita perspektiiviin. Vaikka reissuni oli kaikkea muuta kuin keveä sisällöllisesti, tunsin itseni taas elävämmäksi ja hevosen selkään juurtuneeksi palatessani kotiin. Tuntui että sydänkin löi enemmän hevosen kuin ihmisen tahtiin, rauhallisesti ja seesteiseksi. Loppukaneetiksi tämmöiset mindfulness-henkiset lyriikat:

"Scare Away The Dark"

Well, sing, sing at the top of your voice,
Love without fear in your heart.
Feel, feel like you still have a choice
If we all light up we can scare away the dark

We wish our weekdays away
Spend our weekends in bed
Drink ourselves stupid
And work ourselves dead
And all just because that's what mom and dad said we should do

We should run through the forest
We should swim in the streams
We should laugh, we should cry,
We should love, we should dream
We should stare at the stars and not just the screens
You should hear what I'm saying and know what it means

To sing, sing at the top of your voice,
Love without fear in your heart.
Feel, feel like you still have a choice
If we all light up we can scare away the dark

Well, we wish we were happier, thinner and fitter,
We wish we weren't losers and liars and quitters
We want something more not just nasty and bitter
We want something real not just hash tags and Twitter

It's the meaning of life and it's streamed live on YouTube
But I bet Gangnam Style will still get more views
We're scared of drowning, flying and shooters
But we're all slowly dying in front of fucking computers

So sing, sing at the top of your voice,
Oh, love without fear in your heart.
Can you feel, feel like you still have a choice
If we all light up we can scare away the dark

Seiskakymppisiä seikkailemassa.

 Vanhempani täyttävät tänä vuonna pyöreitä ja he ovat visusti päättäneet olla Matkoilla juhlapäivinään. Ainakin iskä karkumatkassaan onnistui, joskin lähdimme mukaan. Kärräsimme hunnilauman Koirahoitola Tassutavolaan Hannelen hellään huomaan ja suikkasimme Thassokselle. Thassos town (Limenas) on olevinaan jonkinlainen pääkaupunki, mutta oikeasti se on viehättävä 3000 asukkaan kylä joka hetkellisesti triplaa asukaslukunsa kesäisin.

Matkamme sijoittui kesäkuun alkuun (6.-13-6.) jolloin paikka oli kuin talviunesta heräilevä karhu, verkkainen ja hieman hajamielisen tuntuinen. Paikkoja kunnostettiin, kauppoja availtiin hiljaksiin, eivätkä rantakadut vielä pullistelleet turisteista. Kävelykatua hallitsi yksiselitteisesti erään kauppiaan koira, pieni ja järkähtämätön otus joka oli sitä mieltä että ihmisillä on väistövelvollisuus. Se saattoi istua omatoimisesti ravintolassa napittamassa ruokailijoita täkyjen toivossa ja liukesi sitten kuin rasvattu salama kuullessaan omistajansa vihellyksen.



Henkilökohtainen tavoitteeni matkalle oli saada tuorepuristettua appelsiinimehua ja katsella merta, kaikki muu mukaanlukien lettukestit (tai Lassen tapauksessa vohveli-) olivat bonusta.

Seurueessa siis anoppini Christina, isäni, Lasse, minä ja äitini. Tällä porukalla seikkailimme yhdessä ja erikseen viikon verran kokoontuen välillä vertailemaan kokemuksiamme sekä tietenkin syömään. Välimeren rannoilla aloitteleva kasvissyöjäkin luopui hankkeestaan hetkeksi ja tilaili souvlakin toisensa jälkeen. Ai että! Pakko on tosin myöntää että addiktio yksinkertaiseen tomaatti-kurkku-sipuli-"salaattiin" syttyi myös.

Alkuviikosta sää oli epävakainen, pilvinen ja sadekuuroilla höystetty. Se sopi erityisesti minulle ja Lasselle jotka kärvähdämme herkästi. Kun keli oli kohdallaan, olikin sitten ihanaa. Yksi tavoitteistamme oli istua rannalla (varjossa) lukemassa kirjoja ja drinkkejä siemailemassa, sekin tuli tehtyä. Rantavedessä seisoksiessa pikkuiset kalat tulivat kutittelemaan ja vesi kimmelsi kirkkaana.

 Hotellihuoneistamme oli näkymät joko merelle tai kävelykadulle. Hotellintätien lempeästi kutsuman nuorenparin -siis minun ja Lassen- huoneesta oli näkymä merelle, ja istuinkin paljon myös parvekkeella seurailemassa aamuisin heräävää rantakatua kahviloineen. Parina iltana nähtiin myös hienot auringonlaskut kun pilvipeite rakoili.

Hyvien tapojen mukaan jätimme siivoojalle tippiä ja kiitimme viestillä hyvästä työstä. Vastavuoroisesti hän hukutti meidät sieviin saippuapaloihin ja oli jättänyt vastaviestinkin. Hotelli ylipäätään oli kaunis, siisti ja henkilökunta mukavaa. Saari ei ole mikään suuri turistisaari kuten esim. Kreeta, joten kaikki oli liikuttavan kotikutoista. Suurin osa turistikohteiden raivostuttavista "sisäänheittäjistä" puuttui, kielitaitoakaan ei välttämättä löytynyt, mutta ihan ehta yrittäminen ja parhaansa tekeminen kyllä teki vaikutuksen. Saarella oli myös ulkomaista työvoimaa, mm. teoksiaan myyvä kroatialainen taiteilija/matkamuistokauppias sekä romanialaiset tarjoilijanuorukaiset joista jälkimmäisenä mainitut kertoivat tulleensa saarelle töihin rennomman ilmapiirin vuoksi.

"Huuhkajat" kävivät saarikierroksella, ja anoppi innosti minut ja Lassen lähtemään hänen seurakseen lisäretkelle Panagiaan. Panagia on pikkuinen kylä jonka läpi kulkee vuorilta syöksyvä lähdevesi joka on oivasti johdettu uomiin, syvänteisiin ja erilaisiin kouruihin. Vesi muodostaakin kylään aivan erityisen äänimaiseman ja omia mikroilmastoja virratessaan eri puolilla kylää kohti merta joko suoraan tai mutkan kautta. Vesi on kirkasta ja täysin juomakelpoista (reipas isäni teki työtä käskettyä ja maistoi, hyvää kuulemma oli). Jotain taikaakin paikassa kyllä oli: Vierailimme paikallisella hautausmaalla ja pikavilkaisu osoitti että samaan kuvaan sai herkästi liudan yli ysikymppisiä ja yhden reilu satavuotiaanakin pilven reunalle poistuneen. Tarina kertoo, että kuvan sillalla suudelleen parin lempi olisi ikuista laatua. Isäni ja äitini eivät jättäneet mitään sattuman varaan omalla reissullaan tuonne (he ovat olleet naimisissa vuodesta -66), ja myös Lassen kanssa tuli "tehtyä taiat" joskin kuuleman mukaan seudun jäppiset ymmärtävät kyllä oivasti kohteen merkityksen treffipaikkana kepeämminkin aikein. :D

Panagian kadulta otin myös tämän kuvan riemastuttuani tuosta hauskasta ideasta ja väri-iloittelusta. Lähiasuntojen ikkunaluukut olivat puunväriset joten tuo sisääntulo oli kuin leikkisä huutomerkki siellä keskellä.

Iloittelusta puheenollen tulee mieleen nuo jo aiemmin mainitut "lettukestit". Rantakadun kahvilasta sai mahtavia täytettyjä lettuja. Tässä kuvassa juhlakalu (taaempi siis, etummainen sitten vasta 13.9.) anopin sanojen mukaan nakotti hupaisasti sohvan reunalla ja äitikin väitti saaneensa jonkinlaiset lasten aterimet ja/tai leikkelehaarukan aterimikseen. Se tässä paikassa olikin niin mukavaa, ettei mikään ollut niin justiinsa. Suihku ei pysynyt pidikkeessään, koska pidikekään ei pysynyt seinässä. Kerran sain väärän ruuan, mutta ei sekään haitannut vaan feta hävisi saviruukusta ihan yhtä lailla. Autoilijoilla oli aivan omanlaisensa tapa viestiä, oli ohitustööttäys, moikkaustööttäys ja miljoona muuta ystävällismielistä joustavaa ilmaisutapaa. Parkkipaikka oli se mihin auto sattui pysähtymään ja Panagia on ainut paikka maailmassa missä olen nähnyt  että auton voi efektiivisesti jättää keskelle risteystä eikä se ole kenenkään tiellä. Kuljettajarouva kävi kaupassa, hakemassa lapsensa koulusta, ostamassa kaikille jädet jne. ennen kuin he jatkoivat matkaansa. Liikenne oli (toki tuon hiljaisuuden huomioon ottaen) verkkaista ja joustavaa, jalankulkijoilla ei ollut kiirettä ylittää tietä tai mennä reunaan autojen edestä. Autoilijat väistivät sulavasti pyöräilijät, koirat, kissat ja linnutkin tekemättä asiasta numeroa. Tietenkin liikennemäärien kasvaessa varmaan alkaa tulla kaikenlaista säätämistä (eivätkä kulkuvälineet kyllä täysin kolhuttomia olleet), mutta tuolla hetkellä liikennekulttuuri oli ihanan leppoisa verraten kotimaahan.

Viimeisenä aamuna teimme Lassen kanssa pienen kävelyretken joka muuttuikin elämykseksi. Aiemmilla reissuillamme olimme nähneet suureksi riemuksemme mm. kanoja jotka olivat niin uteliaita että ne lähtivät hupaisasti ponnahtelemaan meitä kohti minkä jaloistaan pääsivät. Oikein harmitti ettei ollut leipää tai muuta herkkua jota olisi niille voinut nakata portin yli. Lisäksi olimme bonganneet lampaita ja aaseja jotka nuokkuivat tulevaan kuumaan päivään valmistautuen varjossa elämäänsä tyytyväisen näköisinä. Oma kohokohtani taisi olla makean veden uomasta bongaamani neidonkorennot ja jotkin isommat sudenkorennot. Anopin matkan huippu taas taisi olla catalpapuiden näkeminen luontaisessa ympäristössään. Hänellä kasvaa kyseinen kasvi parvekkeella, joskin kuulemma taimi on huomattavan pieni verraten saaren yksilöihin joiden lehdet olivat aivan valtavia. Takaisin asiaan. Kylästä lähti polku jota seurailimme ylemmäs kukkulalle. Näkymät olivat huikeita. Tässä kuvassa muuan rouva oli selvästi paratiisissa. Ranta oli vähän sivummalla ja hän taisi olla ainoa uimari nauttimassa merestä ylhäisessä yksinäisyydessään, hellehattu päässä.

 Puolivälistä mäkeä löysimme ihanan kappelin jonne myös tuolta rannalta pääsi. Kiivettyämme vielä hiukan polkua ylös tupsahdimmekin vähän "takaovesta" amfiteatteriin jota kunnostettiin (tai siis niin kyltit kertoivat, paikan ainoa työntekijä oli nostokurki, muuta nostoväkeä ei näkynyt mailla halmeilla). Nauhalla oli erotettu paikat jonne ei saanut mennä, mutta vieraanvaraisesti koko kohde ei tietenkään ollut kiinni vaan jos halusi testailla uusia ja vanhoja penkkirivejä, se onnistui kyllä.

 

Katsomon toiselta laidalta lähti sitten virallinen reitti kohti kaupunkia, leveät portaat ja katulamput joiden valossa sitten joskus tulevaisuudessa turistit pääsevät vaeltamaan kohti teatteria ja uusia näytöksiä. Kohtasimme paluumatkallamme toisen kylän hallitsijoista. Tämän kaverin valtakuntaa oli rantakatu. Näimme sen makoilemassa milloin missäkin tai jolkottelemassa omia teitään. "Kylän koirat" olivat hauskoja tapauksia (Panagiassa "kyläpäällikkö" oli valkoinen vähän snautseria muistuttava hymynaamaeläin), ne tuntuivat nauttivan ihmisten seurasta vaikka eivät tuppautuneetkaan rapsutettaviksi. Ne saattoivat lähteä hetkeksi kenen tahansa matkaan kuin kanssakulkijoiksi, kunnes joku toinen asia houkutti niitä enemmän. Tämä koira oli liittynyt jonkun toisen pariskunnan kintereille, mutta nähtyään meidät se tuli heiluttamaan häntäänsä ja tervehtimään. Muitta mutkitta se myös tassutteli mukanamme takaisin kaupunkia kohti toveruutta sanattomasti viestien, ja rantakadun tuntumassa se vilkaisi meitä viimeisen kerran humputellen sitten tiehensä.

Kirkkaan rantaveden ikävääni kotimaassa lievitti hunnilauman yli äyräiden tuleva vastaanotto mennessämme noutamaan ne hoitolasta. Koirat olivat hyväntuulisia ja tyytyväisiä hoitoonsa. En olisi uskonut että Audi TT:hen mahtuu 7 koiraa ja kaksi ihmistä (olimme vieneet jengin kahdessa erässä hoitolaan), mutta muitta mutkitta koko lauma pakkautui niille osoitetuille paikoille ja matkasimme yhdessä kotiin. Mendo oli matkamme aikana maalannut talomme loppuun joten palasimme vihreään taloon aloittaaksemme kesän vieton omalla porukalla. Voi että miten hieno reissu! Suurkiitos myös Hannelelle hunnilauman lomahoidosta, ilman häntä tämä reissu tuskin olisi ollut mahdollinen.