"The earth has music for those who listen."

Säätiedotus lupasi komiaa keliä koko pääsiäisen pyhiksi ja olin tehnyt mentaalisen buukkauksen melontaretkestä tälle päivälle. Koska kummallinen talvi oli suonut minulle kajakkiseikkailun myös loppiaisena, tarvikkeet eivät olleet kaukana esille ottoa varten. ;) Kiulua en ehtinyt kuuraamaan, välineet kärrin päälle vaan ja rantaan!

 Päätin laajentaa "roiskintareviiriäni" Kisakallion suunnalla, josta tämä sinnikäs mäntykin löytyy. "Yhä ylös yrittää" kuten laulussa sanotaan, vain helmat ovat kastuneet.

 Luonto ei lupaa ihan vielä edes vaaleanvihreää, ei hituakaan. Nurmikko on tuoksunut kerran lupaavasti aamukasteiselta. Oletan että tarvitaan vain hiukan lisää lämpöä ja ehkä tilkka sadetta, ja tulossa on odotettu "räjähdys neonvihreää".

 Lauleskelin mielessäni "pilvenhattaraa ei näy", mutta näkyi tuolla yksi tuommoinen pieni vaalea tupsu taivahalla joten oli vedettävä lausunto (tai tässä tapauksessa "laulunto") takaisin. Olin ajatellut alittaa moottoritien kahdesta kohtaa mutta vielä se toinen silta jäi löytämättä vaikka ääni jo kuului. Näin jälkeenpäin ajatellen oli ihan hyvä että en tehnyt ensimmäisestä lenkistä tauon jälkeen mitään maratonia, olin kuitenkin kaikkineen reissussa nelisen tuntia vaikka en aktiivisesti liikkeellä koko aikaa. Matkaa kertyi yli 12 kilometriä, mikä on meikäläiselle se "tavallinen" matka (lyhemmässä ajassa) mutta ei kyllä tauon päälle. Huomenna voi tuntea käyneensä. ;)

 Tässä kohdin kuulin sen mitä luonnolla oli sanottavana. Meinasin mennä ajatuksissani ohi koko elämyksestä kun väistelin moottoriveneliikennettä (siis niitä molempia veneitä jotka näin, ei vaan, oli järvellä kolmaskin venekunta näkyvillä) ja koitin saada kuvia puista joissa aurinko välkehti sähköisen näköisesti veden pinnasta. Näytti siltä sähköä olisi virrannut pulsseina puiden runkoja ylöspäin, ihan mielettömän hienon näköistä! Englanninkielinen termi on "caustic reflection" noille heijastuksille, lieneekö meillä virallista termiä laisinkaan? Enivei, kuvat eivät onnistuneet, mutta pohtiessani miten edes noista tupsunjämistä saisi dramaattisen kuvan (sekään ei onnistunut kuten yltä näkyy) kuulin ihanan äänen. Tai en tiedä onko se muille nyt niin ihana, mutta minua tuo ääni on sykähdyttänyt joka kevät siitä asti kun kävimme vuosituhannen alussa Herpetologisen yhdistyksen kevätretkellä. Silloin kuulin Espoossa sijaitsevalla lammella semmoisen konsertin joka nosti niskavillat pystyyn. Pienellä hiekkakuoppalammella oli järjetön määrä kurnuttavia sammakoita tiedätte kyllä missä puuhissa. Kuulosti ihan siltä kuin joku olisi ajanut metsässä motocrossia jossain lähellä, mutta ääni oikeasti lähti sammakoista ja kaikui metsästä ja kallioista. Se oli mieletöntä. Nyt kuulin tuota samaa murinaa ja kurinaa jostain lähistöltä ja hymyilin idioottimaisesti pitkään äänen jo jäätyä taakse.

 Paluumatkallani livuin hiukan eri reittiä kun kuulin taas sammakoiden äänen. Jarruttelin virtauksissa ja suorastaan hiivin pitkin kaislikon reunaa kajakkini kanssa toivoen näkeväni yhden räpyläjalkaisen prinssin tai prinsessan. Ääni vaimeni (tiesivätkö ne minun olevan lähellä?), mutta lopulta eräs vaeltaja osui silmiini. Koitin olla säikyttämättä sitä sukelluksiin ja hivuttauduin lähemmäs samalla kun sammakko määrätietoisesti teki matkaansa riippumatta siitä mitä minä tein. Voisin kuvitella että näin keväisin sammakoilla on vielä putkinäköisempi missio päällä kuin myöhemmin kesällä. ;) Tapaamani yksilö oli aika iso ja "kesy", se ui ihan kajakin vierestä ja tuli suorastaan samaa matkaa kun oikaisin kiulua virtauksessa. Tuon kokoiseksi elukaksi se myös ui erittäin taloudellisen näköisesti ja ihan pirun kovaa, se olisi paetessaan hävinnyt näkyvistä kirjaimellisesti silmänräpäyksessä. Rupikonnahan tuo lienee, kerrankin liukasliikkeinen ja suorastaan sulokas toisin kuin maalla liikuskellessaan.

Sinne tuo jäi kaislojen päälle kömpimään (se ei todellakaan sukeltanut vaan rävelsi itsensä kömpelösti esteiden yli) kun vesitiemme erosivat. Ai että oli hieno retki vesilintuineen (sorsat, uikut, ja jotkut kolmannet mitä en onnistunut selvittämään keitä olivat, ehkä telkkiä?), auringonpaisteineen, äänineen ja tunnelmineen. Kajakkireissuilla käy joka kerta näin. Olipa keli millainen hyvänsä, olipa oma mieli ja kunto millainen hyvänsä lähtöhetkellä... Palatessa on pää järjestyksessä ja mieli tyyni, kroppa saattaa krampata ja kiristää mutta siltikin taatusti eri kohdasta kuin lähtiessä ja sekin menee ohi. John Burroughs ilmaisee tämän paljon kauniimmin:
"I go to nature to be soothed and healed, and to have my senses put in tune once more."