Hervotonta hevostelua Hestbakkin tyyliin!

Suuri sopuli-, ei kun issikkavaellus koettiin Karjalohjan ja Lohjan välillä 2.-3.6.2011 kun islanninhevostalli Hestbakki muutti Vaanilan kartanoon. Ratsain.

Halukkaita ratsastajia kyseltiin ja olinhan minä valmiina kuin partiolainen tähän rymistykseen. Mukaan otettiin 12 ratsukkoa, loput kauramoottorit siirrettiin uuteen kotiinsa trailerilla. Tästä kuvasta on ehkä aistittavissa jonkinlaista onnellisuutta, paitsi lainaratsultani joka ei vielä arvannut että tämä päivä kuljettaisi sen aivan uusiin maisemiin. Se odotteli tässä vaiheessa normaalia kierrosta tutussa lähimaisemassaan, huuli lurpallaan ja päiväunet keskeytettyinä. :)
(Kuva: Johanna Borgelin)

Reitti oli valittu hienosti (erityiskiitos järjestäjälle!) niin että pääsimme ihailemaan kauniita maisemia ja orastavia peltoja yltäkylläisesti. Asfalttitien reunaa kopsottelimme luonnollisesti mahdollisimman vähän ja silloinkin autoilijat, motoristit ja muut kulkijat ottivat ratsukot erinomaisen hienosti huomioon liikkuessamme liikenteen seassa. Olimme erittäin otettuja tästä kohteliaisuudesta, välillä valitettavasti kohtaa kaikenlaisia kiusantekijöitä jotka eivät ymmärrä että pillastuneen hevosen kanssa on tilanteesta leikki kaukana.

Sijoituin lupsakkaan Glói-ruunan kanssa jonon hitaammalle puoliskolle (lue: hännille), takanani oli tämän näköiset Blues Sisters -ratsastajat (Mirallakin oli aurinkolasit, ei vaan osunut juuri tähän kuvaan kaikille. ;)).

Tässä olemme saapumassa Karjalohjan keskustaan, tekisi mieli sanoa että kirkonkylälle kun kirkko kuitenkin oli aika keskeisellä paikalla viehättävän vanhan talokaartin ympäröimänä.

Välillä pysähdyimme arpomaan uutta suuntaa. Ei vaan, tytöt hoitivat kartanluvun ja suunnistuksen erinomaisesti. Tauoilla meillä oli tilaisuus jutella paikallisten ihmisten kanssa, kertoa keitä olemme ja mistä tulemme saati mihin olemme matkalla! Hymyileviä kasvoja pilkisteli piha-aitojen yli, ihmiset ottivat kuvia ja parvekkeilta vilkutettiin. Olo oli kuin kuninkaallisella ja nauru kupli huulilla Glóin nauttiessa täysin siemauksin ihmisten huomiosta. Se katsoi vastaantulijoita suoraan kohti ja hörisi, vilkkaammassa liikennekohdassa (erityisesti Karjalohjalla) se hirnui iloisesti kuin kutsuen tervehtimään itseään. Sillä ei ollut mikään kiire muiden perään ja sain jatkuvasti muistuttaa ruunaa että eteenpäinkin voisi katsoa eikä vaan haihatella ja törmäillä menemään. :D

Tämä kuva on suttuinen mutta hauska. Ei jää epäselväksi kun on kuvateksti omasta takaa. :)

Leikkimieltä löytyi Miraltakin joka turvallisissa kohdin karautteli ohitseni kuin Pony Express.

Reitistämme ihastuttavan suuri osa koostui pehmeistä hiekkateistä jotka olivat hevosten jaloille (ja ratsastajan hermoille) miellyttäviä. Takaisin luontoon. :)

Matkalla pysähdyimme myös Karstun koululla, jossa valitettavasti ei tuona päivänä ollut oppilaita. Sen sijaan tapasimme rouvan joka määrätietoisesti kuvasi kaikki hevoset, lapset olivat vannottaneet ottamaan "koko rullallisen kuvia" hummasistamme, montakohan kuvaa se näin digiaikakaudella mahtaa olla. Ketterästi 300? :D

Geislin ja Snótin virkailmeet, päät yhteen, korvat lerpalleen ja parkkivaihde silmään kun mitään ei tapahdu. Puun varjossa olikin viileää ottaa pikku tirsat sillä välin kun ratsastajat tankkasivat mehua itseensä.

Alkukesän kuuma päivä oli melko raskas hevosille, mutta eivät ratsastajatkaan ihan vammoitta selvinneet, moni nimittäin kärvähti melko lahjakkaasti mukaanlukien Blökk-tamman reissukaveri Minna (korjatkaa jos muistin nimen väärin, mä olen tässä niiiin lahjakas!) joka tässä mietteliäänä valmistautuu seuraavaan etappiin.


Anniina kävi selvittämässä sijaintiamme putkahdettuamme tavoittelemallemme tielle hiukan odottamattomasta kohdasta.

Martta ja Hrókur olivat edellisen kaltainen ikiliikkujapari, hevoset olivat kerrassaan väsymättömiä ja rautaisessa kunnossa.

Joukkomme lähestyi Sammattia ja sai ihailevia katseita pieneltä tyttöseltä, jota arvelemme hevosharrastuskärpäsen hellästi puraisseen. Myös muut kysyjät ja ihastelijat muistimme toivottaa tervetulleiksi tutustumaan islanninhevosiin, ja vastauksista päätellen tallilla taitaa olla kohta melkoinen kuhina uusia "issikkauskovaisia". :)

Tämä reissu oli käsittämätön osoitus siitä mihin kaikkeen islanninhevonen taipuu rautaisine hermoineen. Vastaan tuli sentään puolenkymmentä paloautoa pillit päällä (erittäin huomaavaiset palomiehet ns. "johtoautoa" lukuunottamatta laittoivat pillit pois päältä siksi aikaa kun ohittivat hevosjonomme, suurkiitokset!). Hevoset eivät olleet millänsäkään, ne olivat moneen menoon tottuneita, herkäksi eläimeksi mielettömän luotettavia matkakumppaneita.

Osoitus hevosen mutkattomasta suhtautumisesta uusiin tilanteisiin oli taukopaikkamme Lohjan Routiolla jossa kansoitimme isäntäperheemme takapihan varjoisan metsikön hevosinemme. Muitta mutkitta hevoset astelivat perässämme (hevosen mittapuulla) verrattain kapeasta portista ja kivikäytäviä pitkin rinnepuutarhaan jossa niin ratsuille kuin kyytiläisillekin tarjottiin virvokkeita. Kuvassa Blanca supattelee trampoliinin reunalta Dimma-tammalleen salaisuuksia, kertoo kai miten heitetään voltti takaperin. :)

Puutarhan viileässä varjossa piileskeli myös Ofeigur-niminen puutarhatonttu. :)

Jälleen yksi hurraa-huuto varmajalkaiselle ja vakaaluontoiselle islantilaiselle voimanpesälle! Niiden matkantekoa ei säväyttänyt edes siltatyömaa, siitä vaan suopeasti kopsotettiin läpi niin kuin kyseessä olisi muka jokapäiväinen tapahtuma.

Matkamme kulki Lohjalla myös Laakspohjan Kartanon maiden halki, jossa yritimme parhaamme mukaan olla hillittyjä ja edustavia. Saimmekin aikaan jokseenkin puolisotilaallisen parijonon hymyn karehtiessa huulilla seuratessamme hevosten innokasta osallistumista tähän epätavanomaiseen osastoon. (Kuva: Kristiina Virolainen)

Perillä! Kaksi päivää ja n.50km mahtavaa matkantekoa jossa kyllä maalliset murheet murenivat mielistä nauttiessamme yhteistyöstä hevosen kanssa ja samanhenkisten ihmisten loistavan hersyvästä seurasta. (Kuva: Johanna Borgelin)

Ei ollut rankkaa, yhtään ei väsyttänyt! Muuten vaan meinasin nukahtaa nojatessani rauhallisesti laiduntavan Glóin selkään odotellessani vuoroani pesuämpärin luo. :D Matka, niin hauska kuin olikin, edellytti kuitenkin keskittymistä ja herpaantumatonta tarkkaavaisuutta erityisesti silloin kun maisemat muuttuivat hevosille uusiksi ja välillä jännittäviksikin. Joka sanoo ettei ratsastaminen mitään vaadi, senkun istuu kyydissä, voi mennä kokeilemaan tuommoista "pikku pyrähdystä". Saattaa olla että peruu sanansa jossain vaiheessa matkaa. Olo oli kyllä perille päästessä kirjaimellisesti väsynyt mutta onnellinen. (Kuva: Kristiina Virolainen)

Ritvakin oli sen verran fiiliksissä lähtiessämme noutamaan Sammatin lepopaikkaan jätettyjä autojamme, että kypärä oli edelleen tiukasti päässä. Turvallisuus ennen kaikkea! Niin ja iloinen mieli!

Tämän Miran urhean hymyn myötä, eläköön ihmeellinen islanninhevonen, ja eläköön maailman paras Hestbakki! Onnea uuteen kotiin! :)