Talven onnistuneista treeneistä innostuneena ilmoittauduimme Helmi-staffin kanssa Juha Oreniuksen valmennukseen. Juhahan veti alkeisryhmää AST:ssä aloittaessamme "uraamme" Helmin kanssa, joten oli hauska nähdä mikä oli päivän arvio kyvyistämme. (Aikaisempi tuomio taisi kuulua "toi koira on hyvä mutta emäntä pitäisi vaihtaa". Olin täsmälleen samaa mieltä. ;))
Pääsimme ryhmään valkoiseen eli parson/russeliväen sekaan. Aloin uumoilla sydänpysähdystä kun näin miten perhe Kirin rautakuntoinen emäntäkaksikko sai tuimaa kyytiä radalla.
Seuraavaan valmennukseen tiedän laittaa sykemittarin, sen tallentama huippulukema voidaan sitten laittaa kuolintodistukseeni. :D Agiliitokaverini Helmi on siitä kiva koira että se kestää "loputtoman" määrän toistoja ja lukee tarkasti ohjaajaa (se menee tasan sinne minne ohjaan, joka on siitä suoraviivaista että en voi ikinä syyttää koiraa ratavirheistä). Staffimaiseen tapaan se on myös "valmis kuin lukkarit sotaan" sen kerran kun hallin ovesta astuu, isompi ongelma on saada neiti tasaantumaan sen verran että kuuloaisti menee "luuloaistin" edelle ja esteiden suoritusjärjestyksestä päästään neuvottelemaan.
Juhan meitä varten valmistama rata oli kurvikas, ja se näytti siltä että optimitilanteessa se olisi hurjan kiva ohjata. Radalla ei ollut kummoisia "esteansoja" eli koiralla oli mahdollisuus lukea rataa ja irrota esteille. Juju olikin että esteitä hypättiin takaakiertojen ja kilpatanssia vastaavien valssikuvion takaa. Koira piti "heittää" esteen taakse hyppäämään ja samalla syöksyä vauhdikkaan (niin ikään suoritettavien hyppyjen) suoran toiseen päähän ottamaan koiraa vastaan tiukkakontaktista ratakiemuraa varten. Voitte varmasti kuvitella mitä tapahtuu kun kokoiseni sotanorsu koitti karata innostuneelta staffilta. Jos minulla olisi ollut käytössäni katapultti, olisin voinut singota Helmin tarpeeksi kauas ehtiäkseni tuohon haluttuun paikkaan… Lopputulos oli yksi sinipunaisia läikkiä näkevä hyperventiloiva omistaja ja todella kuumissaan oleva riemastunut koira joka lopulta sekin lopulta alkoi lauhtua ja ryömi putkeen pallonsa kanssa saadakseen hetken hengähdystauon. :) Kymmentä minuuttia mahallaan lumihangessa ja puolta kuutiota vettä myöhemmin olimme taas valmiita seuraamaan muiden suorituksia.
Kaksi tärkeintä oppia mitä jäi mieleen olivat:
1) Kun lähettää koiran kepeille, sen pitää antaa suorittaa rauhassa etenkin loppupää kepeistä. Jos kepeillä tarvitsee ottaa omaa ohjausta varten etäisyyttä koirasta/kepeistä, tämä "leikkaus" on varmempaa tehdä keppien alkupäässä. Ts. Jos haluaa keppien loppupäässä olla kolmen+ metrin etäisyydellä kepeistä, pitää koko keppien matka pinkoa siinä kolmen metrin etäisyydellä keppien suuntaisesti, jolloin koira suorittaa varmemmin kepit loppuun asti eikä "imeydy mukaan" sieltä kuten tapahtuisi jos koittaisi ottaa varaslähdön seuraavaa ohjauskuviota varten. Tämä toimi Helmillä loistavasti, ja selitti aiemmat "luiskahdukset" varmoiksi luulluilta kepeiltä.
2) Pitää harjoitella erikseen "pussissa kääntymistä" niin että koira ei suorita pussia "läpi asti suoraan" putkenomaisesti vaan sujahtaa "ääntä kohti" ja uusi kulkusuunta valmiina jo pussista ulos tullessa, rata kun ei välttämättä jatku suoraan eteenpäin. (tosin oman kantani mukaan pussin saisi poistaa estevalikoimasta pikimmiten, se on ikävä este ja vähän vaarallinenkin). Tällä radalla oli hankala kulma hypylle pussin jälkeen, jossa nopea eteneminen ja haltuunotto oli todella vaikeaa lyhyessä ajassa. Taas olisi ollut paikka sille teleporttilaitteelle, koska pussin toisessa päässä oltiin taas jo valssin pyörteissä.
Selittämättä jäi vielä Poppana-parsonin hallitsema mutta toiminnaltaan mysteeriksi jäänyt komento jonka nimi oli "Hui!". Tämä saattaa liittyä koiran löytymiseen odottamattomalta suunnalta hurjan kilpajuoksun päätteeksi. :) Kivaa oli, huhtikuussa uudestaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti