Liekehdintäosuus:
Lauantaina olivat HalliCup-osakilpailut jossa agiltyryhmämme kera toisen ryhmän oli järjestysvastuussa. HalliCup on sarja epävirallisia kilpailuita talvemme ratoksi. Arpaonni suosi allekirjoittanutta jonka debyytti "kilpailunjohtajana" oli tuo kolmas osakilpailu. Luojalle tai jollekin vapaavalintaiselle ylemmälle taholle kiitos ylettömän fiksuista/filmaattisista ja itseohjautuvista harrastuskavereista! Monitoimityöntekijä Marju pelasti nahkamme monesta kohtaa, mutta varmaan koko porukalle jäi pienimuotoinen uhma päälle, seuraavalla kerralla osataan jo tehdä paljon enemmän itse!
Itse osakilpailu eteni varsin lupsakkaasti ja saimmekin nautiskella vauhdikkaista suorituksista. Agilitykilpailu on mielestäni aina ilahduttava näky, punaposkisia ihmiskilpailijoita kera innosta tärisevien koiriensa joiden silmät tuikkivat iloisesti radan jälkeen. Koirat nauttivat silminnähden kilpailun tunnelmasta, pienestä jännityksestä ja yhdessä tekemisestä. Nelijalkaiset urheilijat ovat poikkeuksetta terveitä, hyväkuntoisia, kiiltäväkarvaisia ja positiivisen kuvan rodustaan (roduistaan) antavia yksilöitä. Mieleeni jäi erityisesti komea ruskea pittbull-herrasmies joka ilmoittautumispisteessä ponnahti nojaamaan pöytään etukäpälillään niin että meinasi mennä koko työpiste nurin ja virnisteli koko naamallaan kuin ilmoittaen "Moi mä tulin, ooksä mun kaveri?" Kun kumarruin pöydän yli tervehtimään tuota hurmuria, sain hyvin hienostuneen pusun molemmille poskilleni, ja lisää iloista koirannaamaa näkyviin.
Paikalla oli myös staffiedustusta a'la Helmin sisko Iitu sekä suuri agilityinnoittajamme Dumle emäntänsä Katin kanssa. Tarjolla oli kokolailla laaja kirjo staffiääniä ja hännän pätkytystä intopinkeän koiran kylkiin. Staffit saavat ihmiset nauramaan, epäilen josko ne sittenkin on jalostettu siihen käyttöön.
Lumisotaosuus:
Sunnuntaina pakkasin koko koirakaartini autoon ja matkustin kyläilemään ystäväpariskuntani luo. Lasse tuli toisella autolla perässä vain saapuakseen paikalle hiukan jälkeeni mutta jääden silti paitsi näytöksestä. Melkein luistin auton ojaan kun pito loppui juuri ennen kuin pääsin mäen harjalle ja pihaan... Eero ystävällisesti hinasi Volvon ojan penkalta Landikan vinssillä ja laskettelimme selkä edellä pulkkameiningillä eli kaikki renkaat lukossa alas mäkeä... Taru vielä ystävällisemmin katsoi ettemme nyykähdä uudelleen ojaan ja näytti paikan mäen _alta_ jonne voin pysäköidä tuon petollisen koiravankkurin... Kerrankin oli autossa hiljaista kun vinssin narina ja Volvon rakenteiden ryske sai koiratkin miettimään onko nyt oikea hetki kimittää kaikki yhteen ääneen "Jee me ollaan perillä!".
Voi sitä koirien auvoa kun päästin ne häkeistään, koko sakki viuhtoi kohti kyläpaikkaa vaikkeivät olleet siellä vielä koskaan käyneet. Sieltä kuului ihmisääniä! Taru ja Eero olivat pystyttäneet koirilleen väliaikaisen "pikku-ulkoilutarhan" (joka on n. samankokoinen kuin koko tonttimme toim.huom.). Totesimme että se pitää ehkä irlanninsusikoiran sisällään mutta meidän koiristamme se olisi pitänyt vain Rontin ja Egon. Igor mahtui verkkoaidan "silmästä" kulkemaan edestakaisin saaden meidät hihkumaan. Siinä missä juokseva irlis lyö liinat kiinni ennen aitaa ja vaihtaa suuntaa, Helmi ja Sako vain tarkistivat lähestymisvauhtinsa ja hypätä leiskauttivat yli aidasta. Tai no ehkä leiskauttaminen on Helmin kohdalla väärä sana, se nyt vaan tuli kuin kanuunankuula yli aidasta koska toisellakin puolella oli ihmisiä ja veti sitten samaa vauhtia toisesta kohtaa takaisin aitaukseen etsimään karahkoja tuhottaviksi. Sako leiskautti kuin estehevonen potkaisten takajalkansa hypyn lakipisteessä suoriksi taakseen. Ei tarvitse varmaan erikseen kertoa että jokainen paikallaolija nauroi itsensä ihan tärviölle tuosta kauris-esityksestä.
Jotta saimme vähän jännitystä elämään, otimme mukaamme tarhatunnelmiin kennel Fernmarkin parhaimmistoa: Maisan, Sagan ja Millin. Suuret ja mahtavat irlanninsusikoirat raapivat päätään ja katselivat silminnähden häkeltyneinä pihan tapahtumia. Helmi juoksi puukarahka suussaan ympäri pihaa Sako perässään, Rontti metsästi raivokkaasti Eeron sille heittelemiä lumipalloja, Ego katsoi aidan takana ihmisiä syyttävästi (kääpiöpinseri kärsi raitisilmamyrkytyksestä ;)), ja Igor säntäili ympäriinsä pikkuruisessa talvimanttelissaan koittaen hallita äänellään koko laumaa. Kyllä sillä ainakin itseluottamusta on, irlanninsusikoiran kuonon kokoinen pikkurääpäle antamassa ohjeita siitä miten Häntä tulee haistella.
Sakokin suhtautui ilmeisesti Helmin johdolla varsin maltilla isoihin kavereihinsa, ja jotenkin tajusi kuolevaisuutensa vasta kun pihalle noudettu Justus hermostui sen alituiseen "juoskaa mun kanssa"-paimennushaukkuun. Justus otti tasan yhden askeleen Sakoa kohti, mutta murahdus jonka se kidastaan päästi riitti kertomaan Sakolle että ihan kaikille ei kannata mennä huutelemaan. Tämän jälkeen se suhtautui huomattavasti kohteliaammin irliksiin ylipäätään. Justuksen hermoja säästääksemme piilotimme Rontin, Egon ja Igorin kyläpaikkamme takkahuoneeseen, jossa ne saivat ikkunan takaa kommentoida pihan tapahtumia. Onneksi ketään ihmisistä ei ollut sisällä, aitio oli "koko lailla äänekäs" välillä...
Kaiken kaikkiaan kyläilymme oli äärimmäisen onnistunut, tuloksena oli koko laumallinen väsyneinä mutta onnellisina nukkuvia koiria, illalla jopa Sako kuorsasi ääneensä sohvalla liikunnallisen päivän päätteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti