sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Syysunelmia

Nuo kärpäsenpaskat kuvassa ovat hanhia. Ne onneksi ymmärsivät toitottaa vähän kauempaa ennen kuin suorittivat ylilentonsa. Siivekkäille vilkutettuani pyyhin haikean kyyneleen silmäkulmastani ja päätin juhlistaa kesän loppumista ottamalla oikein paljon kuvia syksyn väreistä, jotka alkavat olla hienoimmillaan pihallamme. Viime syksynähän ruskaa ei ollut vaan syysmyrskyissä lähtivät lehdet ja hehtaarisotalla metsää juurineen, tuhoja on lähistöllä korjailtu koko talvi ja kulunut kesä (eikä tämä ollut edes pahinta myrskytuhoaluetta tapaninpäivän myrskyn jäljiltä).

 Luulin ettei "perhospuutarhastani" ollut tänä kesänä enää jäljellä kuin tulikellukat (jotka eivät houkuta perhosia mutta saalistavaisia sisiliskoja kyllä) ja yllättäen megalomaaniseen kasvuun kostean kesän vaikutuksesta intoutuneet nauhukset. Iloni olikin suuri kun huomasin loppukesän kukkijoiden sekaan ilmestyneen näitä, mahtoivatkohan olla sadepäivänhattuja? (Muita kasveja perhosia ja pölyttäjiä varten ovat kissanmintut, loistosalviat ja mäkimeirami). Meden perään olevia ötököitä varten sain keväällä ystävältäni Krisseltä lahjaksi kuusi pussillista "perhoskasvien" siemeniä. Yltäkylläisesti kukkineista "kesäiloistani" kuvia myöhemmin. Tänä kesänä on pölyttäjiä hellitty viimeisen päälle pihallamme, siitä olen hyvin onnellinen. :)

Kehäkukka kukki koko kesän ja runsaasti. Näitä laitan taatusti ensi kesänäkin, ihan mahtavia olivat!


Aronioissa on hieno ja monisävyinen syysväri, ja tänä vuonna ne tekivät messevästi marjojakin. Niitä voisi hyödyntää ilmeisesti hillottaessa muita marjoja, yksinäänhän se maku on lievästi sanottuna puiseva vaikkei huono sinällään.


Japaninvaahterat ovat jääneet vähän taka-alalle, eikä niitä ole tullut niin seurattua vaan pienet puuntaimet ovat saaneet elää omaa elämäänsä puutarhan nurkassa. Nämä eivät ole lähteneet vielä ihan kunnolla kasvuun, mutta on niilläkin yritystä ruska-asun kanssa. :)

Tämä vielä kypsyvä omena on melkein greipin kokoinen, joka on aika huvittavaa koska puuntaimi itsessään on vasta n. puolitoistametrinen. Hätäpäissäni jo pari omenaa tuosta puusta söinkin hampaita kiristellen ja silmiä siristellen kunnes tajusin että tämä varmaankin kypsyy myöhemmin eikä ole "tarkoituksella pirun kirpeä". :D

Tosi-isot auringonkukat "sadekausi" on jo lannistanut, mutta nämä pienemmät vielä jaksavat pönöttää ja ojennella ihanan keltaisia terälehtiään kohti sinistä taivasta.

 Helmi ja Sako oivalsivat varmaan vasta tänään nuo aronianmarjat, ja silkkikarhu ja karhunpalveluskoira tekivätkin mittavaa mässytystyötä pensaiden lomassa.

Käytin kuluneella viikolla Helmin lääkärissä kun pelkäsin liikkeen epäpuhtauden vuoksi sen polvien ristisiteiden puolesta. Polvet olivat tiiviit ja alan spesialisti kehui koiran olevan erinomaisessa lihaskunnossa (kiitos aktiivisten juoksuttajien Sakon ja Huisin). Sanoipa reisimuskelien olevan mehevät staffiksi, saati sitten staffinartuksi. Eli takajalkojen liikkeet, joita olemme kautta vuosien katselleet jäykän oloisiksi esim. Ronttiin verraten, ovat seurausta juuri noista jättikinkuista. Selästä löytyi spondyloosia, toisesta polvesta ja ristikkäisestä ranteesta hieman alkavaa nivelrikkoa. Tuolla säälimättömyydellä jolla Helmi käyttää kroppaansa, saamme "siunailla" itseämme ettei siellä ole mitään rikki. Helmillä kun on kaksi vaihdetta, täysillä ja vielä kovempaa.

Kesän retiisisadosta yksi oli jäänyt poimimatta ja tuo melko puisevaksi muuttunut retiisi on jo kevyesti omenan kokoinen, ja sen alati kukkiva "naatti" täyttää neliön verran ilmatilaa hernepenkin tukilankojen yltä. Kauniit kukathan siinä on, vähän kuin tuoksupelargonissa. :D "Retiisin varjossa" lehtiään ojentelee tammentaimi. Mietinkin keväällä hernepenkkiä kääntäessäni että "jotain tänne kyllä hautasin syksyllä, mutta mihin ja mitä?" Noh, nyt siellä on sitten terhakoita tammen alkuja siellä täällä, mutta ei onneksi yhtä montaa kuin mitä laitoin terhoja "talteen" viime syksynä. Koska eihän nuita tappaa voi, vaan niille täytyy kehitellä jatkokasvatuspaikka jos selviävät talvesta.

Edes aamulla heinänkorsien varjot eivät meinanneet millään hellittää otettaan vaahteranlehdestä. Tai oikeastaan niiden vaahteroiden, joita päätti kasvaa keskelle pensasaidannetta yhtäkkiä kaksin kappalein. Koska en pystynyt todentamaan onko kyse kaksihaaraisesta vaahterasta vaiko kahdesta erillisestä taimesta, saati päättämään kumpi näistä kilvoittelijoista olisi poistettava, päätin antaa niiden kasvaa ja katsoa mitä tuleman pitää. Virallisten puunhoito-ohjeiden mukaan toinen olisi nitistettävä että saataisiin "järkevän näköinen puu" ja vältyttäisiin taudeilta yms. Voi olla että joudun myöhemmin tekemäänkin radikaaleja päätöksiä, mutta tällä hetkellä muutamametriset nuorukaiset ovat niin komeita etten henno millään ryhtyä murhaajaksi.

Perhosten ja kulinaristien suosimassa mäkimeiramissa eli oreganossakin on kiva syysväri.

Kaneliomenapuussa on syksy kauneimmillaan, sinistä taivasta vasten koreilevat keltaiset lehdet ja viimeiset kypsyvät kesäherkut. Ei syksy ole kauttaaltaan kurjaa, ilman vuodenaikoja jäisin paitsi tästäkin näystä.

Aamukaste alkaa olla pysyvää pikkuhiljaa, ja omenakin näytti niin "freesiltä" pönöttäessään oksassaan.

Omenapuun alle mennessä saa aina apureita mukaan. Sako on erikoistunut omenoihin ja jokaista pudonnutta omenaa onkin vähintään maistettu ellei kokonaan syöty. Huisin ote omenarohmuiluun oli paljon diskreetimpi, se ei sentään massuttanut omenamehu suupielissä vaahdoten kuten "dobermanniaivopuoliskonsa".

Helmi on niiiiin murmeli. Kerrankin sain siitä kuvan jossa se on oma sievä itsensä, eikä "hyljekorvainen" pusuroottori hyppäämässä kameraa kohti. :D

Huisi seurailee Igorin touhuja portailla.

Huisi on nimensä mukaisesti huisin söpö. Olemme saaneetkin Lassen kanssa kovettaa mielemme tänä syksynä Huisin aikuistuessa ja antaessa melkoista kurmuutusta Sakolle. Että jos joku kysyy miten whippet pärjää dobermannin kanssa niin voin kertoa että dobermanni on paikoitellen vähän "helisemässä" tuon ketunrautaleuan kanssa.

Laurentin suvulla oli parinkymmenen hengen sukujuhlat, jonne olimme nyyttäriosuutenamme luvanneet viedä jälkiruoat. Juhlapäivän aamuna sain jonkun saippuamielenhäiriön ehkä Ninan kanssa viime viikonloppuna viettämämme saippuapajapäivän jälkimainingeissa. Kaivoin esiin kakkumuotin ja loihdin syyssaippuaa, vaikka oikeammin kyseessä olisi ehkä enemmän pikkujoulusaippua. Mausteet olivat kaupan valmiista glögimaustesekoituksesta, ja onkin jännä nähdä miten esim. kuivattu inkivääri käyttäytyy saippuan seassa (arvelen sen vain irtoavan saippuamassasta paljastuessaan). Värinsä tuo alempi kerros sai kahvista ja tuoksuna oli mm. "hunajapiparia". Vaikka tuo "kuivakakku" olikin erillään muista juhlatarjottavista, yksi pienemmistä vieraista pääsi onnettomuudekseen saippuaa maistamaan. Eihän tuo onneksi vaarallista ole. Pikkumies on hienokäytöksinen jo alun alkaenkin, mutta taitavat ne kielletyt puheet ainakin saippuamaistiaisen osalta siirtyä taas hieman eteenpäin. :D Puhdistavan maustekakkuni tuoksu tuntuikin vastustamattomalta juhlaväen nenissä ja useampi menikin honotin edellä ympäri olohuonetta etsien ihanaa tuoksua kuin vainukoira. Tämäkin tarjottava teki oivasti kauppansa, ja sainkin varastoa sen verran pienemmäksi että pystyin (Lassen suureksi "riemuksi") tilaamaan lisää materiaaleja saippuakokeiluihin.

Sunnuntain ratoksi menimme ystäväni Heidin kanssa melomaan. Heidi oli ensimmäistä kertaa kajakilla liikkeellä ja huonoksi onneksemme vähän Hossansalmen jälkeen keli menikin melkoiseksi aloittelijan kannalta. Emme katsoneet tarpeelliseksi jatkaa väkisin matkaa vaikka tiesinkin että päästyämme siltä isommalta selältä pois aallokko ja tuuli olisi taas tasoittunut. Käännyttyämme saimmekin aallot sopivammin suuntaamme ja käänsimme kasvot kohti aurinkoa. Heidikin väänteli kauhujäykät näppinsä irti melasta ja alkoi nautiskella. Tuulikin tyyntyi hetkeksi, ja otimmekin maksimit irti leppeistä laineista ja rantamaisemista. Tämän kuvan taustalla on ABC huoltoasema ja olisikin joskus hauska selvittää onko sinne lyhyempi matka kävellen vai kajakilla. :D

 Hossansalmessa on silta jossa Turun moottoritie suhahtaa yli Lohjanjärvestä. Sillan alta melominen on aina jännittävää kun toisaalta liikenne pauhaa siinä yläpuolellamme mutta toisaalta salmessa vesi on usein jotenkin seesteistä huolimatta virtauksesta.

Paluumatka menikin varsin tyynessä säässä, ja sain Heidin vakuuteltua harrastuksen järkevyydestä ja elämysten rikkaudesta. Heidi väitti niskaansa kasvaneen kyttyräin silkasta kauhusta. Taitaa olla kotiväellä melkoinen helliminen ja hieronta, että tuo työmuurahainen saadaan huomiseksi kuntoon. :D Syksyllä melomisessa on oma rauhallinen tunnelmansa koska vesiliikenne on ihan huomattavasti vähäisempää valtaosan veneilijöistä nostettua kiulunsa kuiville syyshuoltoa varten, tuo tuuli vaan voi tehdä tepposet kauniinakin päivänä. Pyh!

Heidi ja Heidin tohotuspönötys. Koska Heidi oli kiltisti eikä kirkunut tahi kiroillut matkan aikana, hän pääsi "palkinnoksi" kahvitreffeille Igorin kanssa. Tällä neidillä ja kääpiöpinsereiden kuningas Igorilla onkin aivan omanlaisensa rutisteluun, lässytykseen ja sylissä vanuttamiseen perustuva suhde, josta kumpikin saa euforisen marrituksen naamalleen. Ensi kesänä aion varovasti ehdottaa uutta melontareissua, vähän pienemmässä sivuaallokossa ja vaikka edelleen sylikoirapalkkiolla houkutellen. :D




Ei kommentteja: